Ilmapiiri oli kammottavan hiljainen, oli jopa mahdollista kuulla muiden hengittävän, kuulla oman sydämensä sykkivän. Ron istui suoraselkäisenä suurella sohvalla Rohkelikon oleskeluhuoneessa sytyttämättömän tulisijan edessä. Ilma oli epätavallisen kirpeä ja kylmä kun otti huomioon että elettiin keskellä toukokuuta, mutta Ron ei näyttänyt huomaavan sitä, hän oli hädin tuskin tietoinen mistään mitä ympärillä tapahtui.
Hän, Hermione ja Harry olivat päättäneet pysyä linnassa, ainakin tämän yön ajan. Harry oli liian uuvuksissa tehdäkseen mitään muuta. Ronin äiti, isä ja Ginny olivat ottaneet ruumiin mukanaan takaisin Kotikoloon, Percy oli lähtenyt takaisin asunnolleen Lontooseen. Myös George oli päättänyt jäädä linnaan, liian tunteikkaana edes yrittääkseen ilmiintymistä. Hän ei ollut sanonut kenellekään sanaakaan, kiskaissut vain verhot pylvässänkynsä ympärille. Ron oli melko varma ettei hänkään saanut lainkaan unta, etenkin kuullessaan useita ahdistuneita nyyhkäyksiä verhojen takaa. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hän kuuli veljensä itkevän.
Joitakin tunteja taistelun päättymisen jälkeen kaikki oli laskeutunut Ronin ylle raskaiden lyijypainojen lailla, johtuiko se sitten väsymyksestä, nälästä, helpottuneisuudesta tai suuresta surusta jota hän tunsi surmansa saaneen veljensä vuoksi, hän ei ollut varma. He olivat suunnanneet ylös pahoinpideltyjä portaita pitkin aivan suuren salin ulkopuolella, kun Ron oli lyyhistynyt portaille.
Hermione oli auttanut häntä, istunut sitten hänen viereensä, kiertänyt käsivarren hänen harteidensa ympäri ja tarttunut tiukasti hänen käteensä. Otteen vahvuus oli ainoa asia joka muistutti Ronia siitä että hän oli yhä elossa. Tuntui siltä kuin he olisivat istuneet paikoillaan tuntikausia, kukaan ei häirinnyt heitä. Viimein Ron riuhtaisi katseensa lattiasta ja kääntyi katsomaan suoraan Hermionen ruskeisiin silmiin, jotka olivat täynnä kyyneliä. Hän tajusi muutaman niistä putoavan ja ojensi vapaata kättään pyyhkiäkseen ne hellästi pois.
Hän itse ei ollut vielä itkenyt. Hän ei kyennyt ymmärtämään miksi, hän tiesi että jos hän ei kykenisi itkemään, hän ei koskaan voisi täysin siirtyä eteenpäin, ja tässä jäätävässä, tyhjässä, eleettömässä olotilassa jumissa olo ei auttaisi ketään. Hän katsoi ulos oleskeluhuoneen ikkunasta näkyvälle mustalle taivaalle, joka oli täynnä timanttisia tähtiä, eikä voinut muuta kuin lapsellisesti miettiä, oliko Fred juuri nyt tuolla ylhäällä.
"Eikö sinulla ole kylmä?" kuului hiljainen ääni hänen takaansa. Ron käänsi hitaasti päätään ja näki Hermionen seisovan portaiden alapäässä pyjamassaan, jonka päälle hän oli kiskonut aikaisemmin käyttämänsä vaaleanpunaisen hupparin pitääkseen itsensä lämpimänä.
"Ei," hän vastasi, tunteettomasti. Oli hiljaista.
"Et saa unta," Hermione sanoi. Se oli toteamus, ei kysymys. Ron ravisti päätään hitaasti.
"En minäkään.. haittaako sinua jos istun tähän?" hän kysyi, ja Ronin ravistaessa päätään uudemman kerran istui tämän viereen sohvalle. He olivat todella lähekkäin, mutta Ron ei pistänyt pahakseen, se pikemminkin sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi, tuska ei tuntunut läheskään yhtä pahalta Hermionen ollessa hänen lähellään. Hitaasti Ron otti Hermionen käden omaansa, tämä rutisti Ronin kättä mietteliäänä.
Viimein kyyneleet alkoivat valua, yksi kerrallaan. Hermione ojensi toista kättään hieman pyyhkiäkseen ne pois, mutta niiden tilalle tuli uusia, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. Ron päästi tukahtuneen nyyhkäisyn, joka oli täynnä tuskaa. Hermione antoi Ronin nojata itseään vasten, pitäen yhä tiukasti Ronin kädestä kiinni, nojaten rakastamansa pojan kehoa vasten, pojan, joka tärisi rajusti itkun ja nyyhkäysten välissä.
Ron oli tehnyt samoin Hermionelle heidän ensimmäisenä yönään Simpukkamökissä, ollut hänen vierellään tämän itkiessä, antanut Hermionen nojata itseensä kunnes tämä oli nukahtanut, ollut sängyn vieressä tytön herätessä painajaisesta.
Viimein Ron sai itsensä takaisin hallintaan, hänen hengityksensä tasoittui, vaikka kyyneleet valuivatkin yhä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän nosti päätään katsoakseen Hermioneen. Vaikka valaisemattomassa Rohkelikon oleskeluhuoneessa oli hyvin pimeää, Hermione saattoi silti nähdä Ronin punaiset, turvonneet ja yhä valuvat silmät.
"Mi.. minä.. Rakastan si-sinua.." hän takelsi nyyhkäysten välissä. Hermione laski oikean kätensä lempeästi Ronin poskelle.
"Minäkin rakastan sinua," tyttö sanoi hiljaa.
"E-ethän jätä minua?" Ron vuorostaan pyysi kuin lapsi, Hermionen suudellessa häntä otsalle.
"En milloinkaan," hän kuiskasi Ronin nojautuessa uudelleen häntä vasten. Hitaasti he molemmat vaipuivat uneen, sohvalla tulisijan edessä, käpertyneinä toisiaan vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti