Pokémonkouluttajan kaavake

Eli siis, lyhyesti sanottuna, tämä on minun itse luomani Pokémonkouluttajan hahmokaavake kaikkine pokémoneineen. 
Crystal © Yuuki

Nimi: Crystal Rosita Grassland
Skp: tyttö
Ikä: 16 v
Pokémon: Chikorita
Luonne: Crystal on luonteeltaan hyvin suojeleva ja rakastava pokémonejaan kohtaan. Hän ei koskaan asettaisi niitä vaaraan. Suojelevaisuus ja huolehtivaisuus näkyy myös hänen ystävyyssuhteissaan; hän on aina valmis auttamaan ja puolustamaan ystäviään kaikin tavoin. Crystal on tarkka pokémonien hyvinvoinnista, ja on aina valmis taistelemaan niiden oikeuksien puolesta.
Vaikka Crystal suurimman osan ajasta onkin päättäväinen ja itsevarma, on hänelläkin heikot hetkensä, jolloin ystävien tuki on tarpeen.
Ulkonäkö: Crystalilla on pitkät ja tuuheat oranssit hiukset, jotka tämä on sitonut lähes päälaelleen poninhännäksi punaisella hiuslenkillä. Hänen silmänsä ovat merensiniset. Yllään hänellä on lähes poikkeuksetta metsänvihreä t-paita ja sen päällä vaaleanvihreä liivi, jossa on molempien taskujen kohdalla kaksi keltaista raitaa, joista ylempi on salamakuvioinen ja alempi suora. Sama salamakuviointi jatkuu myös selkäpuolella. Jaloissaan hänellä on aina vaaleansiniset farkut ja vihreävalkoiset lenkkitossut.
Menneisyys: Crystalin vanhemmat kasvattavat Chikoritoja kotona Grasslandin tilalla. Tyttärensä täyttäessä 10 vuotta vanhemmat antoivat hänelle lahjaksi oman Chikoritan. Siitä tuli hetkessä muuten melko yksinäisen tytön paras ystävä. 
Pian tämän jälkeen Crystal aloitti oman pokémonmatkansa yhdessä Chikoritan kanssa. He taittoivat matkaa ensin jonkin aikaa kahdestaan, kunnes törmäsivät Ashiin, Mistyyn ja Brockiin. Pian heidän kohtaamisensa jälkeen Crystal sai ensimmäisen pokémonsaaliinsa, Flareonin. Pokémonkouluttajan uransa aikana Crystal on ennättänyt kuulua myös Rakettiryhmään. Tuona aikana hän lähentyi etenkin Jamesin kanssa, ja näillä oli jonkinlaista romanssinpoikastakin. Crystal kuitenkin päätti palata Ashin porukkaan kokiessaan, ettei Rakettiryhmään kuuluminen auttanut häntä eteenpäin urallaan. James pitää hänelle kuitenkin paikkaa varattuna  siinä toivossa, että tämä muuttaisi mielensä. Jamesin tunteet Crystalia kohtaan eivät nimittäin koskaan täysin kuolleet.


                        Pokémonista:

Nimi: Chikorita
Skp: ♀
Elementti: Ruoho
Kehitys: Chikorita > Bayleef > Meganium
Muuta: Crystal ei ainakaan toistaiseksi ole halunnut Chikoritansa kehittyvän, eikä pokémonkaan ole sitä tahtonut.


                        Tällä erää hallussa olevat pokémonit:

Chikorita ♀
Flareon ♀
Vulpix ♀
Umbreon ♂
Zorua ♀
Espeon ♀
Glaceon ♀
Ponyta ♀
Raichu ♂
Pikachu ♂


                        Kehityskaaret:

Chikorita > Bayleef > Meganium
Eevee > Flareon
Vulpix > Ninetales
Eevee > Umbreon
Zorua > Zoroark
Eevee > Espeon
Eevee > Glaceon
Ponyta > Rapidash
Pichu > Pikachu > Raichu

A christmas together

Tässä nyt toinen Pokémon-tarina, jonka englanninkielisellä versiolla osallistuin myös yhteen Pokémon-kilpailuun deviantArtissa. Alunperin tarinan nimeksi piti tulla "Cookies", mutta tarinan edetessä keksin siihen lisää jatkoa, jonka takia jouduin keksimään myös toisen nimen.

 


Oli aattoaamu. Katsoessani ulos keittiön ikkunasta näin vain lumisen pihamaan. Keittiössä oli ihanan kodikasta ja lämmintä. Laitoin patakintaat käsiini ottaakseni uunista pellillisen pipareita, ja laittaakseni sinne heti seuraavan pellillisen. Niiden ihana tuoksu levisi koko keittiöön. Huokaisin hiljaa, vielä oli paljon pipareita paistettavana. Samassa sain ajatuksen, tiesin jonkun joka voisi auttaa..

Laskin pellin tiskipöydälle, otin patakintaat käsistäni ja lähdin kohti yläkertaan johtavia portaita.
"Hei, Ash.. oletko jo hereillä?"
huhuilin portaiden juurelta, ja jäätyäni vastausta vaille lähdin nousemaan yläkertaan. Mietin, vieläkö Ash mahtoi nukkua. Päästyäni portaat ylös kävelin hänen huoneensa luokse ja koputin oveen.
"Ash? Nukutko vielä?"
Tälläkään kerralla en saanut vastausta, joten päätin avata oven. Kävelin sisälle huoneeseen, ja pysähdyin hetkeksi niille sijoilleni itsekseni hymyillen. Ash näytti niin suloiselta nukkuessaan, korpinmustat hiukset pörrössä, peittäen osittain hänen silmänsä. En melkeinpä olisi halunnut herättää häntä, mutta en voisi antaa hänen nukkua koko päivää. Siispä kävelin sängyn luokse, kiersin sen vasemmalle puolelle ja kumarruin lähemmäs, kohti hänen kasvojaan. Katselin häntä hetken aikaa lähietäisyydeltä, ennen kuin painoin huuleni kevyesti vasten hänen omiaan. Jos mikään muu ei saisi häntä heräämään, niin tämä kyllä.

Olin oikeassa, painaessani suukon Ashin huulille tämä räväytti silmänsä hämmästyneen näköisenä auki.
"Huomenta, Ash",
sirkutin iloisesti, suu leveässä hymyssä. Hitaasti Ash vastasi hymyyn.
"Huomenta, Crystal",
hän mutisi vielä hieman unenpöpperössä.
"Kun pääset ylös sängystä, tulisitko alakertaan? Tarvitsen hieman apuasi, siksi oikeastaan tulinkin herättämään sinut."
Ash nyökkäsi hitaasti, joten jätin tämän pukeutumaan kaikessa rauhassa, perääntyen itse ulos huoneesta ja sulkien oven perässäni.

Noin viittätoista minuuttia myöhemmin Ash tuli alakertaan ja suoraan keittiöön. Tervehdin häntä iloisesti kaulin kädessäni.
"Hei, Ash! Tervetuloa piparitehtaaseen!"
"Piparitehtaaseen?"
Ash toisti, ja minä nyökkäsin.
"Jep! Oletko koskaan leiponut pipareita?"
kysyin Ashilta. Tämä vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Joo.. äidin kanssa joskus kun olin pieni. Tai.. pienempi. Sen jälkeen en kai ole.."
Virnistin ja ojensin kaulinta hänelle.
"Okei, sitten sinä saat tämän! Jos sinä kaulitset taikinan ja laitat piparit pellille, niin minä voin laittaa ne uuniin ja vahtia niitä. Muista laittaa tarpeeksi jauhoja pöydälle, ettei taikina tartu siihen kiinni."

Pienessä hetkessä jauhoja oli kaikkialla. Näki selvästi, ettei Ash ollut leiponut turhan usein.
"Kasvoissasikin on jauhoja!"
totesin vapautuneesti nauraen, ja hetken mielijohteesta vielä halasinkin häntä.
"Nyt niitä on sinunkin kasvoissasi",
Ash vastasi. Minä vain nauroin.

Loppujen lopuksi saimme kaikki piparit paistettua, ja loppupäivän me käytimme talon koristeluun. Ilta tuntui tulevan todella nopeasti. Pimeyden viimein laskeutuessa ehdotin, että voisin keittää meille hieman glögiä. Ollessani menossa keittiötä kohti kuulimme ovikellon soivan.
"Kukahan siellä on?"
Ash kysyi kummastuneena.
"Niin, minä unohdinkin kertoa, kutsuin meille vähän ylimääräisiä vieraita.. avaisitko sinä oven, Ash?"
vastasin keittiöstä. Ash teki kuten olin pyytänyt, mutta nähdessään Rakettiryhmän oven takana hän paiskasi sen takaisin kiinni ja suorastaan kiisi keittiöön.
"Mitä? Miksi pyysit nuo tänne?!"
"Älä nyt, Ash. Nyt on joulu, joten ajattelin että voisimme kaikki kerrankin viettää aikaa yhdessä tappelematta. Et sinä siihen kuole, eivätkä hekään. Mene nyt päästämään heidät sisälle sieltä paleltumasta."

Ash teki työtä käskettyä hieman nuristen. Ensimmäisenä sisään ryntäsi kylmyyttä valitteleva Meowth. Pikachu kuului rynnistävän yläkerrasta Chikorita mukanaan. Ne molemmat kuulostivat iloisilta. Silloin minäkin tulin tervehtimään vieraita. Etenkin Jamesia tervehdin lämpimästi, olimmehan vanhoja tuttuja.
"Hei, ja tervetuloa! Vapauttakaa vain pokémonit palloistaan, antaa niidenkin pitää hauskaa."
Jessie ja James myöntyivät ja päästivät ulos Seviperin ja Cacnean. Cacnea löysi heti tiensä keittiöön piparien luokse. James ryntäsi varmuuden vuoksi sen perään. Sillä välin minä menin yläkertaan vapauttamaan loputkin pokémonini. Ei mennyt kauaakaan, kun alas juoksivat yhtenä mylläkkänä Flareon, Vulpix, Umbreon, Zorua, Espeon ja Glaceon. Hetkessä ne olivat levittäytyneet kuka minnekin. Minäkin palasin alakertaan ja pyysin kaikki keittiöön hakemaan hieman glögiä. Seuraavaksi siirryimme olohuoneeseen ja istuimme sinne minne mahduimme. Minä, James ja Ash istuimme sohvalle vieri viereen, minä heidän välissään. Jessie ja Meowth valtasivat nojatuolin. Suurin osa pokémoneista oli lattialla, Cacnea tosin oli valloittanut Jamesin sylin. Sillä näytti olevan myös valtaosa pipareista hallussaan. Zorua loikkasi lattialta minun syliini. Seviper oli yhdellä kiepillä Jessien jalkojen juuressa. Flareon, Vulpix ja Glaceon olivat levittäytyneet matolle, Umbreon ja Espeon makasivat vieri vieressä takan edessä. Pikachu oli tietenkin hypännyt Ashin syliin. Kun Chikorita huomasi Zoruan minun sylissäni, sekin tunki mustasukkaisuuttaan sohvalle. Chikorita oli minun ensimmäinen pokémonini, ja halusi aina olla lähelläni. Niinpä Zorua teki suosiolla tilaa Chikoritalle, joka syliini päästyään kihnutti päätään minua vasten kuin koira.

Aika kului kuin huomaamatta, ja illan kääntyessä yöhön me kaikki olimme unessa. Minä olin nukahtanut Jamesin ja Ashin väliin, pää Ashin rintaa vasten leväten. Jamesin pää oli painunut minun olkaani vasten. Cacnea nukkui Jamesin sylissä. Pikachu oli tipahtanut lattialle mitään tajuamatta, ja nukkui nyt Ashin jaloissa. Chikorita ja Zorua olivat umpiunessa sylissäni. Kaikki muut pokémonit nukkuivat yhdessä kasassa lattialla. Niin alkoi meidän joulunviettomme.

Ashin joululaulu

Tässä taas vaihteeksi uutta tekstiä, ja pitkästä, pitkästä aikaa Pokémon-aiheista. Jouluun on enää kolme yötä, joten tietysti tämä tarinakin on jouluaiheinen. En ole kirjoittanut kovinkaan montaa songficciä, mutta tämä on kyllä yksi onnistuneimmista. Kuuntelin Matin & Tepon versiota Konstan joululaulusta saadessani idean tästä tarinasta. Tämä on siis Ashin joululaulu, ja sen myötä hyvää ja valoisaa joulunodotusta aivan kaikille, jotka sattuvat lukemaan tämän.





            Joulun aatto nyt saa, jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
            Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
            kuka yksin näin kylmässä on?

Oli jouluaatto, ja päivä oli jo alkanut kääntyä iltaan. Yksinäinen hahmo avasi varovaisesti hautausmaan portin, ja luikahti sisään hengitys kylmässä pakkasilmassa huuruten. Hahmon sisimmässä tuntui niin yksinäiseltä ja tyhjältä. Kylmyyskin tunkeutui luihin ja ytimiin. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa niin yksin.

            Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain
            jälleen haudalle kynttilän tuo.
            Paikka hiljainen on, tumma, liikkumaton.
            Äidin haudalle valon hän suo.

Nuorella pojalla oli käsissään kynttilä. Varovaisesti, ääntäkään päästämättä hän puikkelehti pitkin hautausmaan autioita, lumen peittämiä polkuja. Hän, Ash, oli matkalla rakkaan äitinsä haudalle, toivottaakseen tälle hyvää joulua. Löydettyään oikean haudan Ash polvistui sen ääreen ja sytytti kynttilän.

            Liekin niin häilyvän tuo hauta rakkaimman
            hetkeksi saa.
            Sitä katsovi silmin niin kaipaavin,
            sitä katsoo ja taas odottaa:

Pienessä hetkessä kynttilän valo valaisi hautakiven. Kiveen oli kaiverrettu nimi: Delia Ketchum. Ash puri huultaan. Äidin kuolemasta oli nyt vuosi, ja Ashilla oli häntä aivan kauhea ikävä. Äidin äkillisen kuoleman jälkeen mikään ei ollut ollut ennallaan. Ash tuntui olevan vain varjo entisestään.

            koska joulun hän saa,
            koska voi naurahtaa kera muiden
            taas kuin ennenkin?
            Mutta niin hiljainen koti yksinäisten
            on kuin puuttuisi siunaus sen.

Ash tiesi, että hänen ystävänsä välittivät, ja olivat huolissaan hänestä. Siitäkin huolimatta hän hakeutui heidän seuraansa vain harvoin, viihtyen enemmänkin omissa oloissaan. Syvällä sisimmässään Ash mietti, katoaisiko hänen tuntemansa tuska koskaan. Ash tunsi salakavalien kyynelten kohoavan silmiinsä, ja hänen päänsä painui alas. Yksinäisyys ja suru olivat saaneet hänestä vallan.

            Äänen hiljaisen sointuvan nyt
            jostakin kuulevi hän.
            Joka lämpimin lausehin lohduttaa,
            joka nousemaan katsehen saa:

Hiljainen nyyhkäys karkasi Ashin huulilta, kyyneleet olivat alkaneet valua. Sillä hetkellä hän kuitenkin luuli kuulleensa jotain, ja seuraava nyyhkäiysy jäi puolitiehen. Ashin silmät laajenivat hämmästyksestä, ja kyyneleet kuivuivat ainakin hetkeksi.

            "Älä huoliisi jää, nosta taas pystyyn pää,
            joka hetki sun kanssasi käyn.
            Lapsi joulun mä oon, sinut vien kartanoon,
            josta lähdit, sun valonas näyn."

Nyt Ash oli varma siitä. Hän kuuli äänen.. tutun äänen. Se kaikui ensin hetken aikaa autiolla, lumen peittämällä hautausmaalla, ennen kuin viimein kykeni muodostamaan tunnistettavia sanoja. Ääni sanoi:
"Ash-kulta, piristy nyt. Nyt on joulu, eikä nyt saa olla surullinen. Sinun pitäisi olla ystäviesi kanssa, he ovat varmasti huolissaan."

            Joulun ensimmäisen mä olla
            tallissa härkien sain.
            Sinne tähtöset tuikkivat valkeuttaan,
            sinne saapuivat tietäjät maan.

Hänen äitinsä ääni.. sen kuuleminen sai Ashin vilkuilemaan ympärilleen, melkein kuin hän olisi odottanut näkevänsä tämän. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, mutta Ash tunsi hänen läsnäolonsa.

            Sitä taas viettämään sinun kanssasi jään,
            sinun joulusi kauniiksi teen.
            Sinä huomata saat: surun laaksot ja maat
            voivat peittyä kirkkauteen.

Ääni puhui taas:
"Ash, nosta pää pystyyn. Muista tämä: vaikka et näekään minua, olen aina kanssasi. On oikein surra, mutta suruun ei saa takertua liiaksi. Sinun pitää jatkaa elämääsi, ja elää unelmaasi.."
Noiden sanojen myötä ääni katosi. Hieman täristen Ash kohottautui jaloilleen, katsoen lumen peittämää hautaa. Nyt hän ymmärsi, että hänen äitinsä oli oikeassa. Oli aika jatkaa eteenpäin, vaalien samalla äidin muistoa.
Luotuaan vielä viimeisen silmäyksen hautaan Ash kääntyi, ja lähti hautausmaalta sulkien portin varovasti perässään.

Näin tavoitat joulufiiliksen

Uutta tarinaa kehiin, ja taas kerran HTTYD-aiheista. Kikatus toimii edelleen tarinan kertojana, ja näin joulun hiljakseen lähestyessä tarinakin on jouluaiheinen..



 Lunta satoi hiljalleen, maa alkoi olla jo aivan valkoisenaan. Olin juuri käynyt pikku lennolla Hikotuksen kanssa. Kotipihaan päästyämme olimme laskeneet Hampaattoman ja Galestormin vapaiksi. Nyt ne jahtasivat toisiaan pitkin pihaa, niin että lumi pöllysi. Nauroin katsoessani niiden menoa, ja tunsin tuulen tuivertavan hiuksiani, jotka Hikotuksen ehdotuksesta olin pätkäissyt lyhyemmiksi. Täällä se oli käytännöllisempi ratkaisu. Hetkessä sydämeni täyttyi lämmöstä ja silkasta jännityksestä ja riemusta. Päivä alkoi hiljalleen kääntyä iltaan. Edessä oli ensimmäinen jouluni Öystilässä, ja myös ensimmäinen jouluni Hikotuksen kanssa. Olin hankkinut lahjan sekä Hikotukselle että Hampaattomalle. Hikotukselle olin tehnyt jotain erityisen hienoa. Tuskin maltoin odottaa hänen ilmettään, kun hän näkisi lahjansa.

Varmistettuani ettei Hikotus ollut juuri nyt näkyvissä, hiippailin talon suuntaan ja suljin ulko-oven perässäni. Suuntasin huoneeseen, jonka jaoin Hikotuksen kanssa. Istahdin hetkeksi sängylleni, ja katsahdin hetkellisesti ulos ikkunasta. Lunta tiputteli edelleen taivaalta suurina, valkoisina tassuina. Jostain pihamaalta kuulin Galestormin ja Hampaattoman riemukasta ääntelyä. Painoin mieleeni, että minun pitäisi haastaa Hikotus lumisotaan niin pian kuin suinkin mahdollista.
Samassa kuulin myös Hikotuksen äänen ulkoa, tämä oli kai tulossa piakkoin sisään, joten kaivoin nopeasti häntä varten varaamani lahjat esille, ja levitin ne viereeni sängylle. Olin taiteillut hänelle hienon piirustuksen Hampaattomasta, jolle olin tehnyt myös tonttuhatun päähän. Se katsoi minua piirustuksesta varsin veikeästi.
Sen lisäksi olin itse tehnyt hänelle unisiepparin, hän kun oli viime aikoina nähnyt pahoja unia. Olin aivan varma, että hän pitäisi lahjoistaan. Hampaattoman ja Galestormin lahjat olin vienyt ulos jo aikaisemmin. Nappasin nopeasti lahjat kainalooni ja kiiruhdin takaisin ulos. Törmäsin Hikotukseen etupihalla. Tämä seisoi katselemassa lohikäärmeidemme leikkiä lumessa. Galestorm yritti pyydystää lumihiutaleita kielellään, kun taas Hampaaton säntäili villinä ympäriinsä. Kävelin aivan Hikotuksen viereen, jolloin tämä kääntyi katsomaan minua hymyillen hieman vinosti, silmät tuikkien. Muutama lumihiutale tippui taivaalta ja päätyi hänen hiuksiinsa. Nauroin vapautuneesti, ja viitoin sitten sekä Hikotusta että lohikäärmeitä tulemaan mukaani.

Johdatin heidät hieman syrjemmälle, ja päätin jakaa lahjat. Annoin ensimmäisenä lahjat lohikäärmeille, joille molemmille olin varannut muutaman erityisen suuren kalan. Seuraavaksi oli Hikotuksen vuoro. Vedin tämän lempeästi mahdollisimman lähelle leveä hymy huulillani. Lähes aistin hänestä huokuvan jännityksen. Ojensin hänelle ensin piirustuksen, ja hän suli ilahtuneeseen hymyyn.
"Kikatus.. kiitos, tämä on ihana! Ihan tosi, se näyttää ihan oikealta!"
Punastuin mielihyvästä.
"Kiitos, Hikotus. Mutta ei siinä ollut vielä kaikki."
Seuraavana annoin hänelle unisiepparin.
"Olet nähnyt viime aikoina painajaisia, joten tein sinulle tämän. Sen pitäisi kerätä pahat unet."
Ensin Hikotus näytti todella ilahtuneelta, mutta seuraavassa hetkessä jo vaivautuneelta.
"Voi luojat, en osannut odottaa lahjoja.. Hävettää myöntää, mutta en tajunnut tehdä sinulle mitään.."
Hikotus sanoi, kuulostaen siltä kuin alkaisi pian itkeä. Nojauduin kiireesti lähemmäksi, ja rutistin häntä lämpimästi.
"Älä sitä sure, Hikotus. Suurin ja parhain mahdollinen lahja on olla sinun siskosi. En voisi toivoa parempaa veljeä kuin sinä. Olet jo antanut minulle paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan.."
sanoin hänelle, tarkoittaen jokaista sanaa. Halasin häntä edelleen, lepuuttaen leukaani hänen olkaansa vasten. Lumisade oli lähes tauonnut, satunnaisia hiutaleita tipahteli maahan silloin tällöin. Galestorm ja Hampaaton olivat myös rauhoittuneet, ja asettuneet makaamaan kylki kyljessä.
"Hyvää joulua, Hikotus,"
sanoin lähes kuiskaten. Hikotus vastasi yhtä hiljaisella, jokseenkin liikuttuneella äänellä:
"Hyvää joulua myös sinulle, Kikatus. Ja kiitos siitä, että saavuit elämääni."
Rutistin häntä entistä tiukemmin, ja hän myös minua. Tästä tulisi kaikkien aikojen paras joulu.