Ashin joululaulu

Tässä taas vaihteeksi uutta tekstiä, ja pitkästä, pitkästä aikaa Pokémon-aiheista. Jouluun on enää kolme yötä, joten tietysti tämä tarinakin on jouluaiheinen. En ole kirjoittanut kovinkaan montaa songficciä, mutta tämä on kyllä yksi onnistuneimmista. Kuuntelin Matin & Tepon versiota Konstan joululaulusta saadessani idean tästä tarinasta. Tämä on siis Ashin joululaulu, ja sen myötä hyvää ja valoisaa joulunodotusta aivan kaikille, jotka sattuvat lukemaan tämän.





            Joulun aatto nyt saa, jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
            Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
            kuka yksin näin kylmässä on?

Oli jouluaatto, ja päivä oli jo alkanut kääntyä iltaan. Yksinäinen hahmo avasi varovaisesti hautausmaan portin, ja luikahti sisään hengitys kylmässä pakkasilmassa huuruten. Hahmon sisimmässä tuntui niin yksinäiseltä ja tyhjältä. Kylmyyskin tunkeutui luihin ja ytimiin. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa niin yksin.

            Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain
            jälleen haudalle kynttilän tuo.
            Paikka hiljainen on, tumma, liikkumaton.
            Äidin haudalle valon hän suo.

Nuorella pojalla oli käsissään kynttilä. Varovaisesti, ääntäkään päästämättä hän puikkelehti pitkin hautausmaan autioita, lumen peittämiä polkuja. Hän, Ash, oli matkalla rakkaan äitinsä haudalle, toivottaakseen tälle hyvää joulua. Löydettyään oikean haudan Ash polvistui sen ääreen ja sytytti kynttilän.

            Liekin niin häilyvän tuo hauta rakkaimman
            hetkeksi saa.
            Sitä katsovi silmin niin kaipaavin,
            sitä katsoo ja taas odottaa:

Pienessä hetkessä kynttilän valo valaisi hautakiven. Kiveen oli kaiverrettu nimi: Delia Ketchum. Ash puri huultaan. Äidin kuolemasta oli nyt vuosi, ja Ashilla oli häntä aivan kauhea ikävä. Äidin äkillisen kuoleman jälkeen mikään ei ollut ollut ennallaan. Ash tuntui olevan vain varjo entisestään.

            koska joulun hän saa,
            koska voi naurahtaa kera muiden
            taas kuin ennenkin?
            Mutta niin hiljainen koti yksinäisten
            on kuin puuttuisi siunaus sen.

Ash tiesi, että hänen ystävänsä välittivät, ja olivat huolissaan hänestä. Siitäkin huolimatta hän hakeutui heidän seuraansa vain harvoin, viihtyen enemmänkin omissa oloissaan. Syvällä sisimmässään Ash mietti, katoaisiko hänen tuntemansa tuska koskaan. Ash tunsi salakavalien kyynelten kohoavan silmiinsä, ja hänen päänsä painui alas. Yksinäisyys ja suru olivat saaneet hänestä vallan.

            Äänen hiljaisen sointuvan nyt
            jostakin kuulevi hän.
            Joka lämpimin lausehin lohduttaa,
            joka nousemaan katsehen saa:

Hiljainen nyyhkäys karkasi Ashin huulilta, kyyneleet olivat alkaneet valua. Sillä hetkellä hän kuitenkin luuli kuulleensa jotain, ja seuraava nyyhkäiysy jäi puolitiehen. Ashin silmät laajenivat hämmästyksestä, ja kyyneleet kuivuivat ainakin hetkeksi.

            "Älä huoliisi jää, nosta taas pystyyn pää,
            joka hetki sun kanssasi käyn.
            Lapsi joulun mä oon, sinut vien kartanoon,
            josta lähdit, sun valonas näyn."

Nyt Ash oli varma siitä. Hän kuuli äänen.. tutun äänen. Se kaikui ensin hetken aikaa autiolla, lumen peittämällä hautausmaalla, ennen kuin viimein kykeni muodostamaan tunnistettavia sanoja. Ääni sanoi:
"Ash-kulta, piristy nyt. Nyt on joulu, eikä nyt saa olla surullinen. Sinun pitäisi olla ystäviesi kanssa, he ovat varmasti huolissaan."

            Joulun ensimmäisen mä olla
            tallissa härkien sain.
            Sinne tähtöset tuikkivat valkeuttaan,
            sinne saapuivat tietäjät maan.

Hänen äitinsä ääni.. sen kuuleminen sai Ashin vilkuilemaan ympärilleen, melkein kuin hän olisi odottanut näkevänsä tämän. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, mutta Ash tunsi hänen läsnäolonsa.

            Sitä taas viettämään sinun kanssasi jään,
            sinun joulusi kauniiksi teen.
            Sinä huomata saat: surun laaksot ja maat
            voivat peittyä kirkkauteen.

Ääni puhui taas:
"Ash, nosta pää pystyyn. Muista tämä: vaikka et näekään minua, olen aina kanssasi. On oikein surra, mutta suruun ei saa takertua liiaksi. Sinun pitää jatkaa elämääsi, ja elää unelmaasi.."
Noiden sanojen myötä ääni katosi. Hieman täristen Ash kohottautui jaloilleen, katsoen lumen peittämää hautaa. Nyt hän ymmärsi, että hänen äitinsä oli oikeassa. Oli aika jatkaa eteenpäin, vaalien samalla äidin muistoa.
Luotuaan vielä viimeisen silmäyksen hautaan Ash kääntyi, ja lähti hautausmaalta sulkien portin varovasti perässään.