Pokémonkouluttajan kaavake

Eli siis, lyhyesti sanottuna, tämä on minun itse luomani Pokémonkouluttajan hahmokaavake kaikkine pokémoneineen. 
Crystal © Yuuki

Nimi: Crystal Rosita Grassland
Skp: tyttö
Ikä: 16 v
Pokémon: Chikorita
Luonne: Crystal on luonteeltaan hyvin suojeleva ja rakastava pokémonejaan kohtaan. Hän ei koskaan asettaisi niitä vaaraan. Suojelevaisuus ja huolehtivaisuus näkyy myös hänen ystävyyssuhteissaan; hän on aina valmis auttamaan ja puolustamaan ystäviään kaikin tavoin. Crystal on tarkka pokémonien hyvinvoinnista, ja on aina valmis taistelemaan niiden oikeuksien puolesta.
Vaikka Crystal suurimman osan ajasta onkin päättäväinen ja itsevarma, on hänelläkin heikot hetkensä, jolloin ystävien tuki on tarpeen.
Ulkonäkö: Crystalilla on pitkät ja tuuheat oranssit hiukset, jotka tämä on sitonut lähes päälaelleen poninhännäksi punaisella hiuslenkillä. Hänen silmänsä ovat merensiniset. Yllään hänellä on lähes poikkeuksetta metsänvihreä t-paita ja sen päällä vaaleanvihreä liivi, jossa on molempien taskujen kohdalla kaksi keltaista raitaa, joista ylempi on salamakuvioinen ja alempi suora. Sama salamakuviointi jatkuu myös selkäpuolella. Jaloissaan hänellä on aina vaaleansiniset farkut ja vihreävalkoiset lenkkitossut.
Menneisyys: Crystalin vanhemmat kasvattavat Chikoritoja kotona Grasslandin tilalla. Tyttärensä täyttäessä 10 vuotta vanhemmat antoivat hänelle lahjaksi oman Chikoritan. Siitä tuli hetkessä muuten melko yksinäisen tytön paras ystävä. 
Pian tämän jälkeen Crystal aloitti oman pokémonmatkansa yhdessä Chikoritan kanssa. He taittoivat matkaa ensin jonkin aikaa kahdestaan, kunnes törmäsivät Ashiin, Mistyyn ja Brockiin. Pian heidän kohtaamisensa jälkeen Crystal sai ensimmäisen pokémonsaaliinsa, Flareonin. Pokémonkouluttajan uransa aikana Crystal on ennättänyt kuulua myös Rakettiryhmään. Tuona aikana hän lähentyi etenkin Jamesin kanssa, ja näillä oli jonkinlaista romanssinpoikastakin. Crystal kuitenkin päätti palata Ashin porukkaan kokiessaan, ettei Rakettiryhmään kuuluminen auttanut häntä eteenpäin urallaan. James pitää hänelle kuitenkin paikkaa varattuna  siinä toivossa, että tämä muuttaisi mielensä. Jamesin tunteet Crystalia kohtaan eivät nimittäin koskaan täysin kuolleet.


                        Pokémonista:

Nimi: Chikorita
Skp: ♀
Elementti: Ruoho
Kehitys: Chikorita > Bayleef > Meganium
Muuta: Crystal ei ainakaan toistaiseksi ole halunnut Chikoritansa kehittyvän, eikä pokémonkaan ole sitä tahtonut.


                        Tällä erää hallussa olevat pokémonit:

Chikorita ♀
Flareon ♀
Vulpix ♀
Umbreon ♂
Zorua ♀
Espeon ♀
Glaceon ♀
Ponyta ♀
Raichu ♂
Pikachu ♂


                        Kehityskaaret:

Chikorita > Bayleef > Meganium
Eevee > Flareon
Vulpix > Ninetales
Eevee > Umbreon
Zorua > Zoroark
Eevee > Espeon
Eevee > Glaceon
Ponyta > Rapidash
Pichu > Pikachu > Raichu

A christmas together

Tässä nyt toinen Pokémon-tarina, jonka englanninkielisellä versiolla osallistuin myös yhteen Pokémon-kilpailuun deviantArtissa. Alunperin tarinan nimeksi piti tulla "Cookies", mutta tarinan edetessä keksin siihen lisää jatkoa, jonka takia jouduin keksimään myös toisen nimen.

 


Oli aattoaamu. Katsoessani ulos keittiön ikkunasta näin vain lumisen pihamaan. Keittiössä oli ihanan kodikasta ja lämmintä. Laitoin patakintaat käsiini ottaakseni uunista pellillisen pipareita, ja laittaakseni sinne heti seuraavan pellillisen. Niiden ihana tuoksu levisi koko keittiöön. Huokaisin hiljaa, vielä oli paljon pipareita paistettavana. Samassa sain ajatuksen, tiesin jonkun joka voisi auttaa..

Laskin pellin tiskipöydälle, otin patakintaat käsistäni ja lähdin kohti yläkertaan johtavia portaita.
"Hei, Ash.. oletko jo hereillä?"
huhuilin portaiden juurelta, ja jäätyäni vastausta vaille lähdin nousemaan yläkertaan. Mietin, vieläkö Ash mahtoi nukkua. Päästyäni portaat ylös kävelin hänen huoneensa luokse ja koputin oveen.
"Ash? Nukutko vielä?"
Tälläkään kerralla en saanut vastausta, joten päätin avata oven. Kävelin sisälle huoneeseen, ja pysähdyin hetkeksi niille sijoilleni itsekseni hymyillen. Ash näytti niin suloiselta nukkuessaan, korpinmustat hiukset pörrössä, peittäen osittain hänen silmänsä. En melkeinpä olisi halunnut herättää häntä, mutta en voisi antaa hänen nukkua koko päivää. Siispä kävelin sängyn luokse, kiersin sen vasemmalle puolelle ja kumarruin lähemmäs, kohti hänen kasvojaan. Katselin häntä hetken aikaa lähietäisyydeltä, ennen kuin painoin huuleni kevyesti vasten hänen omiaan. Jos mikään muu ei saisi häntä heräämään, niin tämä kyllä.

Olin oikeassa, painaessani suukon Ashin huulille tämä räväytti silmänsä hämmästyneen näköisenä auki.
"Huomenta, Ash",
sirkutin iloisesti, suu leveässä hymyssä. Hitaasti Ash vastasi hymyyn.
"Huomenta, Crystal",
hän mutisi vielä hieman unenpöpperössä.
"Kun pääset ylös sängystä, tulisitko alakertaan? Tarvitsen hieman apuasi, siksi oikeastaan tulinkin herättämään sinut."
Ash nyökkäsi hitaasti, joten jätin tämän pukeutumaan kaikessa rauhassa, perääntyen itse ulos huoneesta ja sulkien oven perässäni.

Noin viittätoista minuuttia myöhemmin Ash tuli alakertaan ja suoraan keittiöön. Tervehdin häntä iloisesti kaulin kädessäni.
"Hei, Ash! Tervetuloa piparitehtaaseen!"
"Piparitehtaaseen?"
Ash toisti, ja minä nyökkäsin.
"Jep! Oletko koskaan leiponut pipareita?"
kysyin Ashilta. Tämä vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Joo.. äidin kanssa joskus kun olin pieni. Tai.. pienempi. Sen jälkeen en kai ole.."
Virnistin ja ojensin kaulinta hänelle.
"Okei, sitten sinä saat tämän! Jos sinä kaulitset taikinan ja laitat piparit pellille, niin minä voin laittaa ne uuniin ja vahtia niitä. Muista laittaa tarpeeksi jauhoja pöydälle, ettei taikina tartu siihen kiinni."

Pienessä hetkessä jauhoja oli kaikkialla. Näki selvästi, ettei Ash ollut leiponut turhan usein.
"Kasvoissasikin on jauhoja!"
totesin vapautuneesti nauraen, ja hetken mielijohteesta vielä halasinkin häntä.
"Nyt niitä on sinunkin kasvoissasi",
Ash vastasi. Minä vain nauroin.

Loppujen lopuksi saimme kaikki piparit paistettua, ja loppupäivän me käytimme talon koristeluun. Ilta tuntui tulevan todella nopeasti. Pimeyden viimein laskeutuessa ehdotin, että voisin keittää meille hieman glögiä. Ollessani menossa keittiötä kohti kuulimme ovikellon soivan.
"Kukahan siellä on?"
Ash kysyi kummastuneena.
"Niin, minä unohdinkin kertoa, kutsuin meille vähän ylimääräisiä vieraita.. avaisitko sinä oven, Ash?"
vastasin keittiöstä. Ash teki kuten olin pyytänyt, mutta nähdessään Rakettiryhmän oven takana hän paiskasi sen takaisin kiinni ja suorastaan kiisi keittiöön.
"Mitä? Miksi pyysit nuo tänne?!"
"Älä nyt, Ash. Nyt on joulu, joten ajattelin että voisimme kaikki kerrankin viettää aikaa yhdessä tappelematta. Et sinä siihen kuole, eivätkä hekään. Mene nyt päästämään heidät sisälle sieltä paleltumasta."

Ash teki työtä käskettyä hieman nuristen. Ensimmäisenä sisään ryntäsi kylmyyttä valitteleva Meowth. Pikachu kuului rynnistävän yläkerrasta Chikorita mukanaan. Ne molemmat kuulostivat iloisilta. Silloin minäkin tulin tervehtimään vieraita. Etenkin Jamesia tervehdin lämpimästi, olimmehan vanhoja tuttuja.
"Hei, ja tervetuloa! Vapauttakaa vain pokémonit palloistaan, antaa niidenkin pitää hauskaa."
Jessie ja James myöntyivät ja päästivät ulos Seviperin ja Cacnean. Cacnea löysi heti tiensä keittiöön piparien luokse. James ryntäsi varmuuden vuoksi sen perään. Sillä välin minä menin yläkertaan vapauttamaan loputkin pokémonini. Ei mennyt kauaakaan, kun alas juoksivat yhtenä mylläkkänä Flareon, Vulpix, Umbreon, Zorua, Espeon ja Glaceon. Hetkessä ne olivat levittäytyneet kuka minnekin. Minäkin palasin alakertaan ja pyysin kaikki keittiöön hakemaan hieman glögiä. Seuraavaksi siirryimme olohuoneeseen ja istuimme sinne minne mahduimme. Minä, James ja Ash istuimme sohvalle vieri viereen, minä heidän välissään. Jessie ja Meowth valtasivat nojatuolin. Suurin osa pokémoneista oli lattialla, Cacnea tosin oli valloittanut Jamesin sylin. Sillä näytti olevan myös valtaosa pipareista hallussaan. Zorua loikkasi lattialta minun syliini. Seviper oli yhdellä kiepillä Jessien jalkojen juuressa. Flareon, Vulpix ja Glaceon olivat levittäytyneet matolle, Umbreon ja Espeon makasivat vieri vieressä takan edessä. Pikachu oli tietenkin hypännyt Ashin syliin. Kun Chikorita huomasi Zoruan minun sylissäni, sekin tunki mustasukkaisuuttaan sohvalle. Chikorita oli minun ensimmäinen pokémonini, ja halusi aina olla lähelläni. Niinpä Zorua teki suosiolla tilaa Chikoritalle, joka syliini päästyään kihnutti päätään minua vasten kuin koira.

Aika kului kuin huomaamatta, ja illan kääntyessä yöhön me kaikki olimme unessa. Minä olin nukahtanut Jamesin ja Ashin väliin, pää Ashin rintaa vasten leväten. Jamesin pää oli painunut minun olkaani vasten. Cacnea nukkui Jamesin sylissä. Pikachu oli tipahtanut lattialle mitään tajuamatta, ja nukkui nyt Ashin jaloissa. Chikorita ja Zorua olivat umpiunessa sylissäni. Kaikki muut pokémonit nukkuivat yhdessä kasassa lattialla. Niin alkoi meidän joulunviettomme.

Ashin joululaulu

Tässä taas vaihteeksi uutta tekstiä, ja pitkästä, pitkästä aikaa Pokémon-aiheista. Jouluun on enää kolme yötä, joten tietysti tämä tarinakin on jouluaiheinen. En ole kirjoittanut kovinkaan montaa songficciä, mutta tämä on kyllä yksi onnistuneimmista. Kuuntelin Matin & Tepon versiota Konstan joululaulusta saadessani idean tästä tarinasta. Tämä on siis Ashin joululaulu, ja sen myötä hyvää ja valoisaa joulunodotusta aivan kaikille, jotka sattuvat lukemaan tämän.





            Joulun aatto nyt saa, jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
            Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
            kuka yksin näin kylmässä on?

Oli jouluaatto, ja päivä oli jo alkanut kääntyä iltaan. Yksinäinen hahmo avasi varovaisesti hautausmaan portin, ja luikahti sisään hengitys kylmässä pakkasilmassa huuruten. Hahmon sisimmässä tuntui niin yksinäiseltä ja tyhjältä. Kylmyyskin tunkeutui luihin ja ytimiin. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa niin yksin.

            Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain
            jälleen haudalle kynttilän tuo.
            Paikka hiljainen on, tumma, liikkumaton.
            Äidin haudalle valon hän suo.

Nuorella pojalla oli käsissään kynttilä. Varovaisesti, ääntäkään päästämättä hän puikkelehti pitkin hautausmaan autioita, lumen peittämiä polkuja. Hän, Ash, oli matkalla rakkaan äitinsä haudalle, toivottaakseen tälle hyvää joulua. Löydettyään oikean haudan Ash polvistui sen ääreen ja sytytti kynttilän.

            Liekin niin häilyvän tuo hauta rakkaimman
            hetkeksi saa.
            Sitä katsovi silmin niin kaipaavin,
            sitä katsoo ja taas odottaa:

Pienessä hetkessä kynttilän valo valaisi hautakiven. Kiveen oli kaiverrettu nimi: Delia Ketchum. Ash puri huultaan. Äidin kuolemasta oli nyt vuosi, ja Ashilla oli häntä aivan kauhea ikävä. Äidin äkillisen kuoleman jälkeen mikään ei ollut ollut ennallaan. Ash tuntui olevan vain varjo entisestään.

            koska joulun hän saa,
            koska voi naurahtaa kera muiden
            taas kuin ennenkin?
            Mutta niin hiljainen koti yksinäisten
            on kuin puuttuisi siunaus sen.

Ash tiesi, että hänen ystävänsä välittivät, ja olivat huolissaan hänestä. Siitäkin huolimatta hän hakeutui heidän seuraansa vain harvoin, viihtyen enemmänkin omissa oloissaan. Syvällä sisimmässään Ash mietti, katoaisiko hänen tuntemansa tuska koskaan. Ash tunsi salakavalien kyynelten kohoavan silmiinsä, ja hänen päänsä painui alas. Yksinäisyys ja suru olivat saaneet hänestä vallan.

            Äänen hiljaisen sointuvan nyt
            jostakin kuulevi hän.
            Joka lämpimin lausehin lohduttaa,
            joka nousemaan katsehen saa:

Hiljainen nyyhkäys karkasi Ashin huulilta, kyyneleet olivat alkaneet valua. Sillä hetkellä hän kuitenkin luuli kuulleensa jotain, ja seuraava nyyhkäiysy jäi puolitiehen. Ashin silmät laajenivat hämmästyksestä, ja kyyneleet kuivuivat ainakin hetkeksi.

            "Älä huoliisi jää, nosta taas pystyyn pää,
            joka hetki sun kanssasi käyn.
            Lapsi joulun mä oon, sinut vien kartanoon,
            josta lähdit, sun valonas näyn."

Nyt Ash oli varma siitä. Hän kuuli äänen.. tutun äänen. Se kaikui ensin hetken aikaa autiolla, lumen peittämällä hautausmaalla, ennen kuin viimein kykeni muodostamaan tunnistettavia sanoja. Ääni sanoi:
"Ash-kulta, piristy nyt. Nyt on joulu, eikä nyt saa olla surullinen. Sinun pitäisi olla ystäviesi kanssa, he ovat varmasti huolissaan."

            Joulun ensimmäisen mä olla
            tallissa härkien sain.
            Sinne tähtöset tuikkivat valkeuttaan,
            sinne saapuivat tietäjät maan.

Hänen äitinsä ääni.. sen kuuleminen sai Ashin vilkuilemaan ympärilleen, melkein kuin hän olisi odottanut näkevänsä tämän. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, mutta Ash tunsi hänen läsnäolonsa.

            Sitä taas viettämään sinun kanssasi jään,
            sinun joulusi kauniiksi teen.
            Sinä huomata saat: surun laaksot ja maat
            voivat peittyä kirkkauteen.

Ääni puhui taas:
"Ash, nosta pää pystyyn. Muista tämä: vaikka et näekään minua, olen aina kanssasi. On oikein surra, mutta suruun ei saa takertua liiaksi. Sinun pitää jatkaa elämääsi, ja elää unelmaasi.."
Noiden sanojen myötä ääni katosi. Hieman täristen Ash kohottautui jaloilleen, katsoen lumen peittämää hautaa. Nyt hän ymmärsi, että hänen äitinsä oli oikeassa. Oli aika jatkaa eteenpäin, vaalien samalla äidin muistoa.
Luotuaan vielä viimeisen silmäyksen hautaan Ash kääntyi, ja lähti hautausmaalta sulkien portin varovasti perässään.

Näin tavoitat joulufiiliksen

Uutta tarinaa kehiin, ja taas kerran HTTYD-aiheista. Kikatus toimii edelleen tarinan kertojana, ja näin joulun hiljakseen lähestyessä tarinakin on jouluaiheinen..



 Lunta satoi hiljalleen, maa alkoi olla jo aivan valkoisenaan. Olin juuri käynyt pikku lennolla Hikotuksen kanssa. Kotipihaan päästyämme olimme laskeneet Hampaattoman ja Galestormin vapaiksi. Nyt ne jahtasivat toisiaan pitkin pihaa, niin että lumi pöllysi. Nauroin katsoessani niiden menoa, ja tunsin tuulen tuivertavan hiuksiani, jotka Hikotuksen ehdotuksesta olin pätkäissyt lyhyemmiksi. Täällä se oli käytännöllisempi ratkaisu. Hetkessä sydämeni täyttyi lämmöstä ja silkasta jännityksestä ja riemusta. Päivä alkoi hiljalleen kääntyä iltaan. Edessä oli ensimmäinen jouluni Öystilässä, ja myös ensimmäinen jouluni Hikotuksen kanssa. Olin hankkinut lahjan sekä Hikotukselle että Hampaattomalle. Hikotukselle olin tehnyt jotain erityisen hienoa. Tuskin maltoin odottaa hänen ilmettään, kun hän näkisi lahjansa.

Varmistettuani ettei Hikotus ollut juuri nyt näkyvissä, hiippailin talon suuntaan ja suljin ulko-oven perässäni. Suuntasin huoneeseen, jonka jaoin Hikotuksen kanssa. Istahdin hetkeksi sängylleni, ja katsahdin hetkellisesti ulos ikkunasta. Lunta tiputteli edelleen taivaalta suurina, valkoisina tassuina. Jostain pihamaalta kuulin Galestormin ja Hampaattoman riemukasta ääntelyä. Painoin mieleeni, että minun pitäisi haastaa Hikotus lumisotaan niin pian kuin suinkin mahdollista.
Samassa kuulin myös Hikotuksen äänen ulkoa, tämä oli kai tulossa piakkoin sisään, joten kaivoin nopeasti häntä varten varaamani lahjat esille, ja levitin ne viereeni sängylle. Olin taiteillut hänelle hienon piirustuksen Hampaattomasta, jolle olin tehnyt myös tonttuhatun päähän. Se katsoi minua piirustuksesta varsin veikeästi.
Sen lisäksi olin itse tehnyt hänelle unisiepparin, hän kun oli viime aikoina nähnyt pahoja unia. Olin aivan varma, että hän pitäisi lahjoistaan. Hampaattoman ja Galestormin lahjat olin vienyt ulos jo aikaisemmin. Nappasin nopeasti lahjat kainalooni ja kiiruhdin takaisin ulos. Törmäsin Hikotukseen etupihalla. Tämä seisoi katselemassa lohikäärmeidemme leikkiä lumessa. Galestorm yritti pyydystää lumihiutaleita kielellään, kun taas Hampaaton säntäili villinä ympäriinsä. Kävelin aivan Hikotuksen viereen, jolloin tämä kääntyi katsomaan minua hymyillen hieman vinosti, silmät tuikkien. Muutama lumihiutale tippui taivaalta ja päätyi hänen hiuksiinsa. Nauroin vapautuneesti, ja viitoin sitten sekä Hikotusta että lohikäärmeitä tulemaan mukaani.

Johdatin heidät hieman syrjemmälle, ja päätin jakaa lahjat. Annoin ensimmäisenä lahjat lohikäärmeille, joille molemmille olin varannut muutaman erityisen suuren kalan. Seuraavaksi oli Hikotuksen vuoro. Vedin tämän lempeästi mahdollisimman lähelle leveä hymy huulillani. Lähes aistin hänestä huokuvan jännityksen. Ojensin hänelle ensin piirustuksen, ja hän suli ilahtuneeseen hymyyn.
"Kikatus.. kiitos, tämä on ihana! Ihan tosi, se näyttää ihan oikealta!"
Punastuin mielihyvästä.
"Kiitos, Hikotus. Mutta ei siinä ollut vielä kaikki."
Seuraavana annoin hänelle unisiepparin.
"Olet nähnyt viime aikoina painajaisia, joten tein sinulle tämän. Sen pitäisi kerätä pahat unet."
Ensin Hikotus näytti todella ilahtuneelta, mutta seuraavassa hetkessä jo vaivautuneelta.
"Voi luojat, en osannut odottaa lahjoja.. Hävettää myöntää, mutta en tajunnut tehdä sinulle mitään.."
Hikotus sanoi, kuulostaen siltä kuin alkaisi pian itkeä. Nojauduin kiireesti lähemmäksi, ja rutistin häntä lämpimästi.
"Älä sitä sure, Hikotus. Suurin ja parhain mahdollinen lahja on olla sinun siskosi. En voisi toivoa parempaa veljeä kuin sinä. Olet jo antanut minulle paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan.."
sanoin hänelle, tarkoittaen jokaista sanaa. Halasin häntä edelleen, lepuuttaen leukaani hänen olkaansa vasten. Lumisade oli lähes tauonnut, satunnaisia hiutaleita tipahteli maahan silloin tällöin. Galestorm ja Hampaaton olivat myös rauhoittuneet, ja asettuneet makaamaan kylki kyljessä.
"Hyvää joulua, Hikotus,"
sanoin lähes kuiskaten. Hikotus vastasi yhtä hiljaisella, jokseenkin liikuttuneella äänellä:
"Hyvää joulua myös sinulle, Kikatus. Ja kiitos siitä, että saavuit elämääni."
Rutistin häntä entistä tiukemmin, ja hän myös minua. Tästä tulisi kaikkien aikojen paras joulu.

Näin koulutat sisaruksesi

Tämä tarina on ensimmäinen laatuaan, kyseessä nimittäin on ensimmäinen HTTYD-tarinani koskaan. Tarinan kertojana on oma hahmoni Kikatus, joka siis on Hikotuksen sisko. Lue tarina, niin ymmärrät mistä on kyse. :)





Nimeni on Kikatus. Hieno nimi, tiedetään, muttei siinä kaikki.

Olen jo pienestä pitäen tuntenut itseni erilaiseksi. Vartuin kaukana mantereella, enkä missään vaiheessa tuntenut kuuluvani joukkoon. Niin lapset kuin aikuisetkin katsoivat minua pitkään nenänvarttaan pitkin. Oliko syy sitten pitkissä kastanjanruskeissa hiuksissani, jotka olin laittanut puolihuolimattomalle poninhännälle, vaiko vaatetuksessani. Jos ihan totta puhutaan, niin vaatteeni olivat kyllä erilaiset kuin muilla, keskiaikaisemmat. Valkoinen, karvainen liivi, jonka alla pelkistetty pitkähihainen paita. Lyhyt hame, melkoisen pelkistetty sekin. Hameen alla vielä ohuet, ihonmyötäiset trikoot, ja jaloissa paksut bootsit karvavuorilla varustettuna. Ihan tosi, ei sellaisia kukaan muu käyttänyt.
Vai oliko vika nimessäni? Myönnettäköön, että se oli vähän erikoinen. Okei, tosi erikoinen. Kenelläkään täälläpäin ei ollut vastaavaa nimeä. Kikatus.. voi luojat. Vai oliko puhetavallani jotain tekemistä kaiken kanssa? Annanpa esimerkin. Kukaan täälläpäin ei koskaan sanonut "ihan tosi." Ihan tosi, ei kukaan.. paitsi minä. Olen sanonut niin aina.

Sitä kesti monia vuosia, kunnes minä kasvoin tarpeeksi isoksi.. tai ainakin isommaksi. Tulin uteliaaksi syntyperästäni, sillä tunsin sydämeni kuuluvan jonnekin muualle. Ties vaikka joku täkäläisistä tietäisi jotain. Ajan myötä etsintäni tuottikin tulosta. Sain selville, että kotini ei suinkaan ollut täällä, vaan melko kaukana, paikassa nimeltä Öystilä. Pysyvän piinan pituuspiirillä, kuten sanottiin. Olin siis viikinki. Se tuli aluksi melkoisena yllätyksenä, vaikka toisaalta se kyllä selittikin paljon. Tuolla jossain minulla oli siis myös isä ja veli, äitini oli kuollut. Ajatus tuntui niin uskomattomalta. Minulla oli veli, ihan oikeasti.. Palataanpa nyt hetkeksi takaisin lapsuuteeni, kerron tarinan niin kuin se minulle kerrottiin.

Synnyin siis Öystilässä, samana päivänä ja lähes samaan aikaan veljeni kanssa, välillämme oli vain muutaman minuutin ero. Äitimme kuitenkin kuoli, ja ilmeisesti isällemme oli liikaa huolehtia meistä molemmista. Niinpä minut vietiin pois kotoa, kasvatettavaksi mantereella. Niin minä siis jouduin eroon veljestäni.
Vuodet kuluivat ja minä vartuin, veljeni tietysti myös.

En muista hänestä mitään, tuskin hänkään minusta. Eikä mikään ihme, olimmehan vasta vauvoja silloin. Nyt olen kuitenkin saanut tarpeekseni tästä kaikesta. Minä lähes pakotin yhden täkäläisistä viemään minut takaisin kotiin. Nyt sitten istun hänen veneessään matkalla kohti Öystilää. Kävi ilmi, että juuri hän vei minut pienenä pois kotoa. Hän siis tiesi myös kertoa minulle asioista hieman tarkemmin. Veljeni nimi on kuulemma Hikotus. Hänet minun siis pitäisi etsiä käsiini. Mahtoiko hän edes tietää minun olevan tulossa? Innostukseni sen kuin kasvoi. Minä olin vihdoin matkalla kotiin!

Aikaa tuntui kuluvan aivan liian paljon, mutta viimein vene kolahti rantaan, ja loikkasin innosta täristen kuivalle maalle. Vihdoinkin.. vihdoinkin kotona! Ensimmäinen ajatukseni kylästä oli sanalla sanoen väkevä. Lähdin juosten kohti asutusta. Mielessäni käväisi, että minulla saattoi olla edessäni mahdoton tehtävä, enhän minä edes tiennyt miltä veljeni näytti! Tiesin hänestä vain nimen. Kai minun sitten pitäisi vain kysellä kyläläisiltä. Näin minä tein. Juoksin kohti ensimmäistä vastaantulijaa.
"Hei.. missä Hikotus on?"
kysyin, ja hän osoitti minulle suunnan josta löytäisin veljeni. Huikkasin nopeat kiitokset, ja lähdin juosten oikeaan suuntaan. Ei menisi enää kauaa, pian tapaisin hänet!

Päästyäni oikeaan paikkaan en kuitenkaan nähnyt yhtäkään ihmistä. Katseeni osui ensimmäisenä suurehkoon, mustaan olentoon, jonka tajusin olevan lohikäärme.
"Okei... veljeni on siis lohikäärme,"
mutisin puoliääneen. Ääneni kuullessaan lohikäärme kääntyi ja päästi järisyttävän, lähes kuurouttavan huudon. Paiskasin kädet korvilleni, mutta eihän se mitään auttanut. Siinä samassa jostain talon takaa kuului huutoa, ja hetkeä myöhemmin paikalle juoksi nuori, laihahko poika.
"Hampaaton, mitä sinä oikein mekastat?"
poika huusi, ennen kuin hänen katseensa osui minuun. Hämmästynyt ilme levisi hänen kasvoilleen. Tuo lohikäärme, jonka nimi siis ilmeisesti oli Hampaaton, ärisi minulle epävarmana.

Hetkeen minä en tiennyt mitä sanoa. Olin löytänyt veljeni, hän oli tuossa edessäni, mutta minä en löytänyt oikeita sanoja.
"Hikotus.."
minä sopersin viimein, tuntien itseni tyhmäksi. Hikotus kallisti päätään, samassa hänen ilmeensä kirkastui. Luultavasti joku oli jo ehtinyt informoida häntä minusta.
"Kikatus.. oletko se sinä?"
hän esitti vastakysymyksen, ja minä nyökyttelin innoissani, typerä virne kasvoillani.
"Kyllä, minähän se! Hikotus, olen odottanut tätä niin kauan!"
Sen enempää ajattelematta syöksyin halaamaan Hikotusta. Siinä rytäkässä kaadoin meidät molemmat. Tajusin sen oikeastaan vasta kuullessani Hikotuksen vaikerruksen altani. Vetäydyin heti pois tämän päältä, ja ojensin käteni auttaakseni tämän ylös. Hikotus tarttui käteeni, ja vasta silloin huomasin hänessä jotain outoa. Hänen vasemman jalkansa tilalla oli jonkinlainen proteesi, joka näytti selvästikin käsin tehdyltä. Hienovaraisuuttani jätin asian mainitsematta, päätin antaa Hikotuksen itse ottaa sen puheeksi, mikäli hän niin itse haluaisi. Katseeni osui taas Hampaattomaan, joka rähisi minulle edelleen. Hikotus hymyili, ja esitteli lohikäärmeensä minulle, ja päinvastoin.
"Hampaaton.. tässä on minun siskoni, Kikatus. Kikatus, tässä on Hampaaton. Se on Yön Raivo."
Hymyilin varovasti, ja Hampaaton kallisti päätään. Sen kummemmin varoittamatta Hikotus tarttui minua kevyesti kädestä ja laski kämmeneni varovasti Hampaattoman kuonolle.
"Hampaaton on minun ystäväni, ja minulle hyvin tärkeä. Ethän pelkää sitä?"
Hikotus lähes pyysi, ja minä pudistin häkeltyneenä päätäni.
"En, se on kaunis.."
sain sanotuksi. Hikotus hymyili helpottuneena.
"Hyvä kuulla. Lohikäärmeet ovat nykyään osa Öystilää."
Samassa Hikotuksen ilme kirkastui.
"Hei muuten, haluaisitko lähteä lennolle?"
En ollut uskoa korviani.
"Siis mitä? Hampaattomallako?
huudahdin, ja Hikotus nyökkäsi.
"Niin. Minä käyn sen kanssa lentelemässä lähes päivittäin."
Näytin kenties hieman epäilevältä, sillä Hikotus kiirehti jatkamaan:
"Ei hätää. Pidät vaan minusta kiinni."

Loppujen lopuksi minä myönnyin. Voisihan se olla hauskaakin. Hikotus laittoi Hampaattomalle satulan ja kiipesi ensin itse sen selkään, auttaen sitten minut istumaan taakseen. Kiersin heti käteni Hikotuksen ympärille.
"Okei, Hampaaton, lähdetään. Mutta ihan tosi, tällä kertaa ei hurjastella, hän on ensimmäistä kertaa kyydissä."
Kieltämättä minua epäilytti, ymmärsikö Hampaaton muka mitä Hikotus sanoi. No, pianhan se nähtäisiin. Hampaaton levitti valtavat siipensä ja heilautti pyrstöään. Se pinkaisi vauhtiin, juoksi hetken aikaa maata pitkin, ennen kuin viimein nousi ilmaan. Sillä hetkellä minä puristin silmäni kiinni.
"Voi luojat, Hikotus!"
huusin, vaikka en niin kauheasti pelännytkään. Pian minä jo totuin menoon, ja uskalsin avata silmäni. Ilmavirta paiskautui vasten kasvojani.
"Hikotus, tämä on uskomatonta!"

Siitä päivästä lähtien me kävimme lentelemässä lähes päivittäin. Eräänä päivänä näimme lohikäärmeen, joka muistutti valtavasti Hampaatonta. Se vain oli väriltään tummansininen, ja sen vatsa oli vaaleanharmaa sekä silmänsä vihreät.
"Hikotus.. seurataan tuota lohikäärmettä,"
sanoin yhtäkkiä. Niin me sitten teimme. Se lensi Korppiniemeä kohti, ja me sen perässä. Hikotus taisi tietää, mitä minulla oli mielessä.
"Kuule, jos haluat kouluttaa sen, niin minä autan sinua."

Pian lohikäärme laskeutui, ja me myös. Se näytti rauhalliselta ja kiltiltä, joten uskaltauduimme sen lähelle. Täkäläiset lohikäärmeet olivat mitä ilmeisimmin jo tottuneet ihmisiin, sillä se ei tehnyt vastarintaa. Hikotus seisoi vieressäni kaiken aikaa. Ojensin varovasti kättäni lohikäärmettä kohti. Se tuhahti hiljaa, mutta ei liikahtanut. Yllätyksekseni se antoi minun koskettaa itseään.

Päivät kuluivat. Kävimme lohikäärmeen luona päivittäin, ja eräänä päivänä lähtiessämme taas kerran kotiin se päättikin lähteä seuraamaan meitä. Vilkuilin kummastuneena olkani ylitse, mutta se ei kertaakaan ollut edes aikeissa muuttaa kurssia.
Laskeutuessamme kotipihaan se tuli hassusti äännellen minun luokseni, ja tönäisi minua kevyesti päällään. Hikotus naurahti.
"Näyttää siltä, että se on adoptoinut sinut."
Hymyilin iloisesti, halatessani sinistä lohikäärmettä.
"Hassu juttu.. minä nimittäin olen adoptoinut sen. Sen nimi on Galestorm."
Nauroin aidon onnellisena. Vasta muutama päivä sitten olin palannut kotiin oltuani poissa niin kauan, mutta silti minusta jo tuntui kuin olisin ollut täällä aina. Siitä minun oli kiittäminen Hikotusta ja Galestormia.

HTTYD-videoni

Tässä on uusin videoni, jonka tein juuri tänään. Haluan näyttää sen yhdelle parhaista nettikavereistani, joten lataan sen tänne, koska youtuben kanssa ilmeni hieman ongelmia..

Minä ja Jacob Black

Okei, kävin huvikseni läpi kaiken maailman kansioita koneeltani, ja Twilight-kansiota läpikäydessä löysin tämän, vaikka oikeastaan etsiskelin vain yhtä kuvaa. Päädyin sitten kuitenkin lukemaan tämän tarinan läpi ja koska se ei ole yhtään hullumpi, ajattelin laittaa sen tänne. Alunperin kirjoitin tämän kai joskus viime vuonna. Melkein hetken mielijohteesta Jacob-huumassa kirjoitettu juttu, luulisin.



Tunsin kerran ihmissuden, ja nyt aion kertoa hänestä. Koska, uskokaa vaikka huviksenne, hän on kertomisen arvoinen. Palataanpa nyt siis pidemmittä puheitta ajassa hieman taaksepäin...

Oli kaunis ja kolea syyspäivä, kun tapasin hänet. Olin juuri kävelemässä kotiin koulusta, ja reittini kulki hänen kotinsa ohitse. Silloin en tosin tiennyt vielä, että hän asui siellä. Kävellessäni hänen kotiaan sivuavaa tietä pitkin näin jotain liikettä silmäkulmastani, ja käännyin tietysti katsomaan. Kurtistin vaaleita kulmiani hieman. Viereisen talon pihalla seisoi nuorukainen.. ei häntä voinut mitenkään muuten kuvailla. Hänellä näytti olevan pitkät, mustaan vivahtavat hiukset ja ruskettunut iho. Hän katseli minua mietteliään näköisenä, ja ihmettelin miksi.
En ole aivan varma, kauanko me tuijotimme toisiamme, mutta jonkin ajan kuluttua lähdin viimein jatkamaan matkaa. Kotiin päästyäni raahauduin suoraa päätä huoneeseeni ja tömäytin koululaukun lattialle sängyn viereen. Kuka ihme se poika oli ollut? Hän saattoi olla kenties suurinpiirtein minun ikäiseni, korkeintaan vuoden tai pari nuorempi.

Huokaisin tympääntyneenä itseeni. Mistään ei tulisi mitään, jos vain miettisin sitä kaveria. En edes tuntenut häntä! Minun täytyisi keskittyä koulunkäyntiin, kokeitakin oli tulossa. Ei kertakaikkiaan olisi aikaa miettiä kaiken maailman poikia. Hetken aikaa ajattelin avata tietokoneeni, mutta kurkotinkin laukkuani kohti. Parasta hoitaa ensin läksyt pois alta. Avasin laukun ja kaivoin esiin penaalini sekä vihon ja matikan kirjan. Ajatuskin matikasta sai minut voihkaisemaan turhautuneisuudesta. Lienee sanomattakin selvää, etten ollut mikään matikkanero, kaukana siitä. Ainoa kouluaine jossa saatoin rehellisesti sanoa olevani hyvä, oli äidinkieli, ja siinäkin tasan niin kauan kuin ei tarvinnut pitää suullisia esitelmiä.
Avasin kirjan siltä sivulta jolta meille oli määrätty läksyjä, ja silmäilin tehtäviä epätoivoisena. Kasapäin yhtälöitä tehtävä toisensa jälkeen. Tästä ei tulisi mitään, en yksinkertaisesti ymmärtänyt yhtälöitä. Mitä merkitystä laskuissa muka oli joillakin kirjaimilla? X siellä ja Y täällä, ei mitään järkeä. Miten niiden arvot muka pystyisi laskemaan? Sitä en ollut koskaan tajunnut enkä mitä ilmeisimmin tulisi koskaan tajuamaankaan. Olin siis tuhoon tuomittu ennen kuin olin ehtinyt aloittaakaan.

Ja silloin, yrittäessäni epätoivoisesti tajuta jotain, ne kasvot tunkivat taas väkisin ajatuksiini. Ihan kuin tosin olisin ehtinyt unohtaakaan.. ne silmät porautuivat mieleeni läpitunkevina ja saatoin melkein nähdä hänet, vaikkei hän ollutkaan huoneessani. Miksi edes olisi ollut? Naurettava ajatus, täysin sutena syntynyt. Olinkohan nyt vihdoinkin sekoamassa? Todettuani etten saisi mitään aikaiseksi sinkosin matikan kirjan sängylleni, ja saman tien penaalini sai tehdä sille seuraa kaikkine kynineen. Nojasin hieman eteenpäin tuolissani ja painoin vielä pääni käsiini, ikään kuin koittaen karkottaa mielestäni kaiken turhan.

Totuus on, että istuin huoneessani koko sen illan aina siihen asti, kun oli aika käydä nukkumaan. Välillä kävin tietysti syömässä. Laitoin vielä matikan kirjankin tyynyjen alle, josko siten edes pieni osa yhtälöistä imeytyisi päähäni yön aikani. Vaihdoin nopeasti yöpaidan päälleni katsoen samalla ulos huoneeni ikkunasta, josta oli enemmän tai vähemmän suora näköyhteys metsään. Sekunnin murto-osan ajan luulin näkeväni kuinka joku katsoi minua varjoista..
Värähdin ja vedin verhon kiireesti alas ja olin jo käpertymässä peiton alle, kun nousin taas ylös ja kävelin ikkunan luo. Käteni ojentui ikkunaa kohti, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olin vetänyt verhon takaisin ylös. Ei siinä sinänsä ollut mitään epänormaalia että nukuin pimennysverho ylhäällä, niin olin tehnyt ennenkin. Muutaman minuutin verran seisoin paikoillani ja katsoin ulos pimeyteen, ennen kuin kävelin verkkaisesti sänkyni luo. Maatessani lämpimän täkkini alla katselin ulos ikkunasta. Taivaalla loisti täysikuu. En osaa kunnolla sanoa miksi, mutta olin jo monen vuoden ajan tuntenut jonkinlaista vetoa täysikuuhun. Se vain oli niin kaunis ja siinä oli jotain salaperäistä. Nyt huomasin kuitenkin miettiväni, katseliko hän samaa kuuta oman huoneensa ikkunasta..
En tiedä kauanko aikaa kului ennen kuin nukahdin, mutta saadessani viimein unen päästä kiinni näin mitä oudointa unta. Se oli sekoitus ihmissusia ja omia fantasioitani.

Viimeinen asia jonka unestani muistin, olivat hänen kasvonsa juuri ennen kuin heräsin. Olin siis nähnyt unta myös hänestä. Ei voinut olla enää tottakaan! Olin tavannut hänet vasta edellisenä päivänä ja silloinkin vain pieneltä vilaukselta, ja nyt jo hän oli päässyt uniini.
Haukotellen vääntäydyin ylös sängystä ja sammutin herätyskellon juuri paria minuuttia ennen kuin se olisi soinut. Ajatus kouluun lähdöstä ei houkutellut minua pätkääkään, päinvastoin. Olisin voinut antaa melkein mitä tahansa jotta olisin saanut jäädä kotiin ja vaikka vain nukkua koko päivän.
Raahauduin keittiöön silmät ristissä. Tiesin kyllä, etten pystyisi syömään mitään, siitä oli turha edes haaveilla. Istuuduin keittiön pöydän ääreen vain ottaakseni lasillisen mehua ja selatakseni nopeasti lävitse päivän lehden. Siinäkään ei tosin melkein koskaan ollut mitään mielenkiintoista, mutta lehden selaamisesta oli jo tullut tapa.

Kuten arvattavissa oli, koko lehti oli täynnä tyhjänpäiväistä soopaa, joka ei minua kiinnostanut. Luin pikaisesti sarjakuvat ja suljin sitten lehden nousten samalla ylös. Kiirehdin hakemaan koululaukkuni huoneestani, sulloen sinne nopeasti matikankirjani sekä penaalin, jonka jälkeen menin suoraan eteiseen kiskomaan kenkiä jalkaani. Saatuani vielä takin päälleni lähdin ulos ovesta. Ulkona kävi hyinen viima, huomasi selvästi että kesä oli jo ohi. Kiedoin takkia hieman tiukemmin päälleni. Onnekseni koulumatka ei ollut kovin pitkä.
Hänen kotinsa ohitse kävellessäni hidastin askeliani hieman, ikään kuin odottaen jotain. Tietääkseni hän kävi samaa koulua kuin minä, sillä lähettyvillä ei ollut muita kouluja. Jumitettuani hyvän matkaa hänen kotinsa liepeillä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa, kun kuulin oven käyvän. Käännyin katsomaan olkani yli, enkä voinut estää hämmästynyttä ilmettä kohoamasta kasvoilleni. Se oli se eilinen nuorukainen. Hän viittoi minua odottamaan samalla kun harppoi kulunut reppu selässään minua kohti.
"Hei", hän sanoi, ja minä nyökäytin päätäni vastaukseksi, koska olin niin häkeltynyt etten heti tahtonut saada mitään sanotuksi. Onneksi poika oli melko puheliasta sorttia ja jatkoi:
"Näin sinut eilen kun kävelit tästä ohitse. Olit ilmeisesti tulossa koulusta?"
Nyökkäsin taas, ja samassa mieleeni tuli että hän varmasti pitäisi minua ihan idioottina, jos en sanoisi mitään. Siispä avasin suuni:
"Jep. Minäkin huomasin sinut.. Tuota, sinäkin olet nyt varmaan lähdössä kouluun, eikö totta?"
Nuorukainen nyökkäsi hymyssä suin, paljastaen samalla hohtavan valkoisen hammasrivistön.
"Niin olen. Mennäänkö samaa matkaa?"
Myönnyin enemmän kuin mielelläni, nythän sain ainakin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Loppumatka kouluun kului nopeasti.

Ruokatuntiin mennessä hän tuntui olevan tyttöporukkamme yleinen puheenaihe. Tajusin sen heti, kun kävelin vakiopöytäämme tarjottimineni. Istuin omalle paikalleni ja kuuntelin tyttöjen juttuja. Kerta toisensa jälkeen erotin heidän keskustelustaan nimen "Jacob." Se toistui niin usein ettei se voinut olla pelkkää sattumaa.
"Jacob?" kysyin ottaen osaa keskusteluun, ja yksi tytöistä vastasi:
"Niin, se hyvännäköinen poika joka asuu lähellä koulua.. tietääkseni vähän samalla suunnalla kuin sinä. No, katso itse, hän on tuolla."
Käännyin nopeasti katsomaan, ja hän se oli! Näytti siltä kuin hän olisi etsiskellyt minua katseellaan, joten ponkaisin seisomaan ja huiskautin kättäni hänelle. Hänen suunsa venyi ilahtuneeseen hymyyn, ja lähdin luovimaan tietäni hänen luokseen täpötäyden ruokalan poikki, jättäen jälkeeni kaverini, jotka tuijottivat minua kirjaimellisesti suu auki. En nähnyt sitä mutta voin vaikka vannoa että niin se oli.
Pääsin nopeasti Jacobin luo, ja yllätyksekseni tämä halasi minua. Tolkutin itselleni, että kai se oli vain tuttavallinen hali. Mitä muutakaan se voisi olla? Vastasin siis halaukseen. Tiesin kyllä kuulevani tästä tytöiltä myöhemmin. Mutta juuri nyt sillä ei ollut minun mielestäni mitään merkitystä. Myönnän että minulle oli pienoinen järkytys kun Jacob pyysi minua tulemaan kanssaan sivummalle istumaan, mutta samalla olin otettu, olihan tämä ensimmäinen kerta kun joku poika pyysi minua istumaan kanssaan samaan pöytään. Suostuin siis tietysti, eikä mennyt kauaakaan kun istuimme saman pöydän ääressä, jutellen niitä näitä. Ensi alkuun keskustelu oli hieman väkinäistä, mutta selvää oli että halusimme molemmat oppia tuntemaan toisemme paremmin. Piakkoin jo kyselimme toisiltamme perheistämme ja elämistämme noin ylipäätään. Tuntiessamme toisemme paremmin sain tietää, että hän oli ihmissusi. Se ei kuitenkaan muuttanut mitään, selittipä vain miksi olin nähnyt unia niistä. Ajan kuluessa, päivä päivältä meistä tuli parhaat ystävät.


Tuolloin tutustuin Jacobiin, ja annoin samalla lupauksen, etten unohtaisi häntä koskaan. Nykyäänkin minulla on vielä silloin tällöin tapana istua ikkunan ääressä tuijottamassa pimeyteen. Jos oikein tarkasti katson, saatan nähdä metsän pimennossa suden ääriviivat.

Boku no Tomodachi

Halusin yllättäen kirjoittaa lisää tarinoita Henrystä ja Terriermonista, jolloin tämä idea tuli päähäni. Otsikko, Boku no Tomodachi, on englanniksi "My Friend", ja se on myös Henryn ja Terriermonin yhteisen, youtubestakin löytyvän laulun nimi.





Yö oli laskeutumassa, mutta minä olin vieläkin Terriermonin kanssa ulkona, puistossa. Terriermon kun oli taas kehittynyt minun tahtomattani. Olin ollut sille aika vihainen ja sanonut asioita jotka olisin toisaalta halunnut jättää sanomatta.

Nojasin puunrunkoa vasten silmät suljettuina. Sekä minä että Terriermon olimme aivan hiljaa. Jossakin vaiheessa tosin luulin kuulleeni pieniä askelia, mutta kuulin varmaankin vain omiani, sillä eihän Terriermon noin vain lähtisi pois sanomatta mitään.

Aikaa kului ennen kuin viimein avasin silmäni.
"Terriermon, lähdetään kotiin.."
sanoin huokaisten, mutta en saanut vastausta. Vilkuilin ympärilleni, mutta en nähnyt sitä missään. Ei kai se oikeasti ollut lähtenyt?
"Terriermon!"
huusin toistamiseen, yhtä heikoin tuloksin. Ei auttanut muu kuin lähteä etsimään sitä.

Pinkaisin juoksuun huutaen Terriermonia nimeltä kerta toisensa perään, saamatta kuitenkaan edelleenkään minkäänlaista vastausta. Nopeutin vauhtiani juosten pitkin poikin puistoa. Ei kai Terriermon nyt voinut noin vain kadota kuin savuna ilmaan? Siltä se nyt kuitenkin vaikutti.

Tarkistettuani koko puiston vähintään kahteen kertaan juoksin etsimään muualta kaupungista. Muistin miten paljon Terriermon piti merestä ja sen läheisyydestä, joten juoksin rannalle, jolla kävimme melkoisen usein. Ranta oli oletettavasti täysin autio, olihan kello jo vaikka mitä. Kotonakin varmasti jo ihmeteltiin missä minä oikein viivyin. En kuitenkaan menisi kotiin ilman Terriermonia.

Juoksin nyt jo todella epätoivoisena pitkin rantaviivaa, kunnes yllättäen huomasin aivan rannan kauimmaisessa kolkassa jotain valkoista. Eihän se tietenkään ollut varmaa että se olisi Terriermon, mutta en jättäisi asiaa tarkistamatta.
Päästyäni sen luokse tajusin sen todella olevan Terriermon. Terriermon, joka tosin oli aivan kylmissään ja hädintuskin tajuissaan.
"Terriermon! Mitä sinä teet täällä ihan yksin?"
kysyin hädissäni, nostaen pienen digimonin varovasti syliini.
"Henry.. Sinä tulit.. hakemaan minua.."
se sanoi heikosti.
"Totta kai tulin, en olisi voinut mennä kotiin ilman sinua.."
sanoin ääni pahasti särähtäen. Seuraavassa hetkessä minä jo tajusinkin itkeväni, juuri kuten ensitapaamisellammekin.
"Onpa kylmä.. hei Henry, miksi sinä itket?"
Värähdin, sillä Terriermon sanoi aivan samat sanat kuin silloin.
"Hei.. älä itke, Henry. Moumantai, kyllä tämä tästä.. Olethan sinä paras ystäväni. Ja ystävät.. auttavat aina toisiaan..."



Ja tähän loppuun voisin huvikseni laittaa vielä yhden piirustuksen jonka tein eilen yhtä deviantARTista löytyvää Halloween-aiheista Digimon-kilpailua varten..

 

DANSHI... CHAOS?!

Tämä juttu sai oikeastaan alkunsa ihan sattumalta. Halusin kirjoittaa jotain Kazusta ja Guardromonista, koska Kazu yksinkertaisesti saa nettimaailmassa ihan liian vähän huomiota. Itse kuitenkin pidän Kazusta kauheasti, joten kirjoitin tämän.. puhelimen muistissa on yksi toinen Kazu-idea odottamassa suurempaa inspiraatiota, ja sitten on vielä se jatkotarina jossa Kazu myös on mukana. Tämä tarina kuitenkin sai alkunsa todellakin ihan randomisti. Tuli siitä kyllä aika lyhyt, mutta ei se kai mitään..



Lähdin aivan normaalisti koulusta Takaton ja Kentan kanssa. Pian nämä erkanivat omiin suuntiinsa, ja minä jatkoin yksin eteenpäin. Kävellessäni mietin vain, miten löisin Takaton ja Kentan digikorttipelissä seuraavalla kerralla. Kävelin melko verkkaisesti, ja saapuessani kotiin tajusin talon olevan tyhjä. Ei se tosin paljoa haitannut, sillä yleensä halusinkin olla jonkin aikaa ihan omassa rauhassani koulusta tultuani.

Suljin juuri huoneeni oven perässäni, kun aivan yllättäen kuulin kauheaa meteliä olohuoneesta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ehkä joku oli murtautunut sisään. Keräsin rohkeuttani hetken aikaa, ja lähdin sitten hiipimään olohuonettamme kohti. Ehkä onnistuisin yllättämään varkaan ja soittamaan poliisille ennen kuin tämä tajuaisi mitään.

Olohuoneen ovensuussa minulta meinasivat kuitenkin lähteä jalat alta. Ei meille nimittäin ollut kukaan murtautunut. Keskellä huonetta, kaiken kaaoksen keskellä nimittäin seisoi digimonkumppanini Guardromon. Sekamelskasta päätellen se oli tullut suoraan ikkunan läpi sisään, sillä kaikkialla oli lasinsirpaleita, ja ikkuna oli aivan tuhannen säpäleinä.
"Guardromon! Mitä ihmettä tämä meinaa?"
minä suorastaan huusin. Guardromon ei osannut antaa kunnollista vastausta. Ei sillä kyllä ollut niin väliäkään enää, sillä tiesin jo olevani pulassa.
"Mitä minä oikein teen nyt? Muut tulevat pian kotiin, ja saan kyllä selkääni kun he näkevät mitä täällä on tapahtunut.. minun pitää häipyä! Guardromon.. lähde nyt pois samaa tietä mitä tulitkin, nyt heti!"
huusin, ja suorastaan työnsin kumppanini ulos rikkinäisestä ikkunasta, varoen astumasta lasinsirpaleiden päälle. Saatuani Guardromonin ulos ja varmistettuani sen todella häipyneen näkyvistä olin itse menossa taas ulko-ovea kohti, kun kauhukseni kuulin ääniä oven toiselta puolelta. Vanhempani olivat tulleet kotiin! Ovesta en siis voisi mennä, enkä kyllä rikkinäisestä ikkunastakaan, sillä molemmissa tapauksissa jäisin heti kiinni, ja minä kun aioin teeskennellä etten tiennyt mistään mitään. Siispä vaihdoin nopeasti suuntaa ja juoksin huoneeseeni juuri ajoissa.

Mahdollisimman ääneti avasin oman ikkunani ja hyppäsin ulos suoraan ikkunani alapuolella kasvavaan pensaaseen. Kuulin isäni kummastuneen ja raivostuneenkin äänen sisältä talosta.
"Hirokazu?! Mitä tämä tarkoittaa?"
Joo joo, juuri niin, syytä vain heti kaikesta minua. Minun oli nyt parasta lähteä. Ryömin varovasti ulos pusikosta ja jatkoin lähellä olevaan puistoon. Toivottavasti löytäisin Guardromonin sieltä.. Niin kuin löysinkin.
"Jukra, Guardromon.. aiheutit kyllä aikamoisen kaaoksen",
sanoin neuvottomana.

FOCUS

Tämä on sitten taas tällainen vähän lyhyempi juttu. Ihan vaan Takerun ajatuksia Hikarista.



Olin jo kauan miettinyt omia tunteitani Hikaria kohtaan. Tiesin rakastavani häntä. En vain saanut sanotuksi sitä hänelle. Olimme olleet ystäviä niin kauan, pienestä pitäen, ja olimme aina olleet jokseenkin läheisiä. Mutta.. minä halusin jotain enemmän.

Joka kerta hänen kävellessä ohitseni tai sanoessa pari sanaa minulle en voinut kuin miettiä, mitä hän mahtoi minusta ajatella. Vai tiesikö hän sitä itsekään?
Olin varma kahdesta asiasta. Ensimmäinen oli se, että rakastin häntä, ja halusin kertoa sen hänelle. Toinen taas se, että muutkin olivat huomanneet sen. Siitä, miten minä puhuin hänelle, ja miten katsoin häntä. Patamon tiesi siitä, varmasti myös Tailmon. Yamato tiesi, luultavimmin myös Taichi. Mutta Hikari.. hän oli täydellinen arvoitus. En yhtään tiennyt mitä hänen mielessään liikkui. Sen minä vain halusin tietää. Kuka oikein oli hänen sydämensä keskipiste?

3 PRIMARY COLORS - tarinoita ystävyydestä

Tässä nyt vaihteeksi taas vähän uutta tuotantoa, tänään olenkin kirjoittanut merkillisen paljon, useamman tunnin kerrallaan. Tässä nyt ensimmäinen tänään kirjoitetuista tuotoksista, joka on siis nimeltään 3 Primary Colors. Olen kirjoittanut pienen tarinan sekä Takatosta ja Guilmonista, Henrystä ja Terriermonista että Rikasta ja Renamonista. Kaikissa kolmessa tarinassa keskeisenä aiheena on ystävyys.





Takato & Guilmon
Se oli aivan tavallinen koulupäivä. Aamulla olin tapani mukaan jättänyt Guilmonin kotiinsa, ja vannottanut sitä pysymään siellä kunnes tulisin hakemaan sitä. Guilmon oli luvannut, mutta silti tunsin oloni jotenkin epävarmaksi. Istuin paikallani ikkunan vieressä, enkä edes yrittänyt kuunnella opettajaa, koska tiesin etten todellakaan pystyisi keskittymään. Sen sijaan keskityin katsomaan ulos ikkunasta, ajatukset vain ja ainoastaan Guilmonissa.
"Guilmon.."
sanoin hiljaa, mutten ilmeisesti tarpeeksi hiljaa, sillä ainakin Jen ja Kazu kääntyivät katsomaan minua, ja sen jälkeen toisiaan. Minä tosin en huomannut sitä.

Kellon soidessa tunnin päättymisen merkiksi olin tehnyt päätökseni. Koulupäivä ei ollut vielä ohi, mutta nappasin silti reppuni ja syöksyin ulos luokasta ensimmäisten joukossa. Kuulin Kazun huutavan nimeäni, mutta en aikonut pysähtyä. Huoli Guilmonista oli aivan liian suuri.. vaikka saatoinkin arvata että löytäisin sen nukkumasta samasta paikasta, minne olin sen aamulla jättänyt.

Juoksin suoraan puistoon ja polkua ylös. Guilmonin kodin edessä avasin portin ja syöksyin sisään.. vain havaitakseni ettei Guilmonista näkynyt jälkeäkään. Äkisti aloin tuntea oloni huonoksi. Näin oli käynyt aikaisemminkin. Silloin Guilmon oli seurannut minua kouluun. Mutta missä se nyt oli?
"GUILMON!"
huusin ja odotin hetken aikaa, mutta en kuullut vastausta. Siispä pudotin reppuni lattialle ja juoksin etsimään Guilmonia.

Vaelsin pitkin poikin puistoa, huutaen Guilmonia nimeltä kerta toisensa jälkeen.
Aikaa kului, ja aloin jo olla epätoivoinen. Pysähdyin ja jäin nojaamaan puunrunkoa vasten. Silloin kuulin tutun äänen.
"Takato..?"
ääni kysyi, ja avasin silmäni. Se oli Guilmon, ja se tuli juuri minua kohti. Jalat hieman täristen lähdin itsekin juoksemaan sitä kohti.
"Guilmon! Missä sinä olit?"
suorastaan huusin halatessani digimoniani, kyyneleet valuen.
"Guilmonilla oli tylsää, joten Guilmon päätti lähteä vähän ulos",
digimonini vastasi.
"Voi Guilmon, olin niin huolissani.. pelkäsin että olit taas kadonnut.."
Guilmon pudisti päätään kevyesti.
"Ei Guilmon enää katoa, Guilmon on Takaton ystävä ja pysyy aina Takaton luona."


Henry & Terriermon
Olin juuri päässyt koulusta. Avatessani kotioven näin ensimmäiseksi pikkusiskoni Shuichonin. Tämä leikki taas Terriermonin kanssa. Shuichonilla epäilemättä oli hauskaa, mutta samaa ei voinut sanoa Terriermonista. Kävin nopeasti viemässä laukkuni huoneeseeni, miettien samalla jonkinlaista pelastussuunnitelmaa. Tilaisuus kuitenkin ilmestyi kuin itsestään siskoni lähtiessä käymään huoneessaan. Silloin minä syöksyin Terriermonin luokse, nostin hänet ylös ja lähdin nopeasti ulos ovesta.

Hetkeä myöhemmin jo kävelin kadulla Terriermon olallani.
"Kiitos kun pelastit minut, Henry,"
Terriermon sanoi, ja vastasin:
"Se oli vähintä mitä saatoin tehdä, olethan sinä kumppanini."
Silloin Terriermon yllättäen loikkasi maahan.
"Kumppani? Vain kumppani? Enkö ole myös ystäväsi, niin kuin Guilmon on Takaton ystävä?"
Terriermon kysyi kuulostaen hieman surulliselta. Minä naurahdin hiljaa.
"Terriermon.. totta kai sinä olet ystäväni, yksi parhaista, kyllähän sinä sen tiedät, vai mitä?"
Terriermon pysyi jonkin aikaa aivan liikkumatta, mutta nyökäytti sitten viimein päätään.
"Tiedän.. ja sinäkin olet minun paras ystäväni, Henry. Ollaanhan me aina ystäviä?"
Hymyilin Terriermonin kysymykselle.
"Kyllä, Terriermon. Nyt ja aina."


Rika & Renamon
Me olimme hävinneet taistelun. Ei vain Renamon, en vain minä, vaan me molemmat yhdessä. Nyt minä vihdoin ymmärsin sen. Minä olin muuttunut paljon entisestä minästäni. Ennen olin ajatellut digimonien olevan vain dataa, pelkkää arvotonta tietoa, mutta monien vaiheiden kautta, nyt kun katsoin maassa lyötynä makaavaa Renamonia, ymmärsin digimonien olevan niin paljon muutakin. Kumppaneita, ystäviä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä todella ymmärsin ystävyyden arvon. Ymmärsin miten tärkeä Guilmon oli Takatolle, ymmärsin miten läheisiä Henry ja Terriermon olivat.
Havahduin ajatuksistani kuullessani Renamonin sanovan minulle:
"Rika.. anteeksi. Minä hävisin.."
Polvistuin Renamonin viereen pudistaen päätäni ja sanoen:
"Ei, Renamon. Me molemmat hävisimme yhdessä. Mehän olemme ystäviä."

Renamon kohottautui hieman ylemmäs.
"Rika.. sinä olet todella muuttunut.."
Minä vastasin nyökäten.
"Niin olen.. ja olen siitä iloinen. Lupaan tästä lähtien ymmärtää sinua niin kuin ystävät ymmärtävät toisiaan."

Takatomon

Tämän tarinan kirjoitin kokonaisuudessaan eilen saatuani omasta mielestäni todella hyvän idean. Kirjoitin tätä koko illan, ja lopetin vasta puolen yön aikoihin, kun olin käymässä nukkumaan. Tekstiä tuntui tulevan koko ajan lisää kuin itsestään. On paljon mahdollista, että tämä on yksi pisimmistä yksittäisistä tarinoistani, toinen niistä pidemmistä on Taichin ja Yamaton villi viikonloppu, vaikka kyllä tämä taitaa pituudessa lyödä senkin laudalta 6-1. Jatkotarinat ovat sitten asia erikseen, niiden kuuluukin olla pitkiä, koska lukuja on tietenkin useampia. Tämän pidemmittä puheitta taidan päästää sinut tarinan kimppuun.






Oli aivan tavallinen koulupäivä. Kesken matikantunnin aloin kuitenkin tuntea kehossani merkillistä kihelmöintiä. Polte tuntui voimistuvan hetki hetkeltä, ja pian minä ponkaisin seisomaan, ja saman tien juoksin paniikissa ulos luokasta. Opettaja sekä oppilaat olivat kaikki ihmeissään.
"Takato!"
kuulin opettajan huutavan perääni, mutta en voinut pysähtyä, juoksin vain eteenpäin. Siksi en kuullutkaan mitä luokassa sitten puhuttiin.

Kazu oli myöskin noussut seisomaan.
"Opettaja, minä voin mennä Takaton perään. Jatkakaa te tuntia."
Pian Kazukin oli juossut ulos luokasta, opettaja oli nyt aivan ihmeissään.
"Hirokazu! Äh.. hyvä on, oppilaat, katse takaisin taululle. Jatketaan tuntia."

Sillä välin minä olin ehtinyt juosta poikien vessaan, Kazu hyvää vauhtia minun perässäni. Hän tiesi kyllä millainen minä luonteeltani ja tavoiltani olin. Siispä hän tiesi myös, että jonkin ollessa hätänä minä juoksin suoraan vessaan piiloon muiden katseilta. Totta kai Kazu oli päätellyt jonkin olevan pielessä kun minä sillä tavalla juoksin kesken tunnin pois sanaakaan sanomatta. Ja Kazu oli oikeassa. Jokin oli pielessä, mutta aivan muilla tavoin kuin hän osasi edes kuvitella.
Kehoani kihelmöi nyt aivan sietämättömästi, ja ehdin juuri ja juuri laittaa oven lukkoon ennen kuin muutos purkautui. Samalla hetkellä kuulin Kazun juoksevan paikalle. Tunnistin juoksutavasta sen olevan hän.
Olin sulkenut silmäni hetkeksi, ja avatessani ne uudemman kerran tajusin kutistuneeni. Vaatteeni olivat poissa, lukuunottamatta suojalaseja, jotka edelleen olivat tavallisella paikallaan otsallani. Mikään muu sitten ei ollutkaan tavallista. Muotoni oli kokonaan toinen; ihmisruumiini oli vaihtunut Terriermonin kehoon. Päätäni haroessani tunsin omien hiustenikin olevan vielä tallella, mutta muuten olin muuttunut Terriermoniksi. Mutta miksi, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Pitkät, vaaleanvihreän ja valkoisen väriset korvani viistivät maata.

Havahduin ajatuksistani Kazun hakatessa ainoaa lukossa olevaa ovea.
"Takato, avaa ovi! Tiedän että olet siellä!"
hän huusi. Minä vastasin tietenkin kieltävästi.
"Kazu.. en avaa, en voi! Mene takaisin tunnille ja unohda koko juttu!"
Kazu ei ollut uskoa korviaan.
"Mitä sinä puhut? Takato, nyt ovi auki, tai haen opettajan, rehtorin ja kaikki muutkin tänne! En usko että haluat sitä.. vai mitä?"
Olin hetken aikaa hiljaa, ennen kuin vastasin:
"En haluakaan.. hyvä on, tulen ulos. Mutta ota jooko tukea jostakin, ettet pyörry.."
Kazu kuulosti hämmästyneeltä vastatessaan:
"Hy-hyvä on.."
Vedin syvään henkeä, kurkotin varpaisilleni jotta yletyin ovenkahvaan, väänsin sen auki ja tulin epäröiden ulos. Kazun ilme oli näkemisen arvoinen. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin nauranut, mutta en nyt.
"Takato.. mitä ihmettä.."
hän inahti. Ravistin päätäni niin että korvat heiluivat puolelta toiselle, ja kohautin harteitani. Sitten Kazu huudahti:
"Vau, nyt sinä tosiaan olet Takatomon!"
En ollut uskoa korviani, ja huusin Kazulle päin naamaa:
"Minua ei naurata yhtään! Mitä minä oikein sanon kavereille, opettajalle, vanhemmilleni.."
Valitin surkeasti, ja tunsin silmieni vuotavan. Kazu nosti minut hieman epäröiden syliinsä. Olin jo rimpuilemassa pois, mutta muistin sitten että se oli aivan luonnollista, olinhan minä nyt digimon.
"Älä nyt ala itkeä.. kuule Takato, minähän olen ystäväsi, vai mitä?"
Nyökäytin päätäni surkeana, joten Kazu jatkoi:
"Ja ystävät auttavat aina toisiaan. Kuule, odota sinä vaikka täällä sen aikaa kun käyn kertomassa opettajalle, että sinulle tuli tosi huono olo, ja että päätit lähteä kotiin. Kerron myös että minä saatan sinut kotiin. Siten hän ei ala epäilemään mitään. Otan samalla myös sinun koulureppusi ja tavarasi luokasta, niin sinun ei tarvitse tulla muiden nähtäväksi.."
Tässä vaiheessa minun täytyi keskeyttää Kazu, kaikki nimittäin kuulosti hyvältä yhtä pikku seikkaa lukuunottamatta:
"Joo tosi hienoa, mutta unohdit jotain. En minä voi mennä kotiin!"
Kazu huitoi käsillään saadakseen taas puheenvuoron, ja minä vaikenin antaen hänen jatkaa:
"Olet väärässä, Takato. En unohtanut, vaan olin juuri tulossa siihen. Sinä tulet meille."
"Teille?"
toistin.
"Niin. Olen yksin kotona, ja kaipaankin seuraa. Sitä paitsi nyt on perjantai, joten koulustakaan ei aiheudu vaivaa. Minä soitan vanhemmillesi ja.. ai mutta voithan sinä itsekin soittaa ja sanoa tulevasi meille koko viikonlopuksi, sillä eihän sinun äänesi ole muuttunut."
Minä nyökyttelin, Kazun suunnitelma kuulosti kyllä hyvältä. Paitsi että löysin taas yhden epäkohdan:
"Guilmon!"
"Häh?"
"No kun en voi pitää Guilmonia meillä, kuten tiedät, ja lupasin vieväni sille leipää sekä huomenaamuna että ylihuomenna! En vain viitsisi näyttäytyä Guilmonille tämän näköisenä, puhumattakaan siitä, että minun pitäisi hakea leipää meiltä."
Kazu nyökytteli.
"Tässä on kyllä pieni epäkohta.. mutta taisin jo keksiä. Kun sinä soitat vanhemmillesi ja sanot tulevasi meille yöksi, voit samalla sanoa että Hirokazu tulee hakemaan vähän leipää ja jotain muuta. Hehän tuntevat minut jo, eikö? Niin, minä siis menen hakemaan ne leivät, ja samalla voin ottaa myös jotain muuta, mitä nyt tarvitset. Yöpuku ja sellaista.. sinun huoneesihan on yläkerrassa? Jos he kysyvät missä sinä olet, sanon vaikka että lähdit vielä käymään koululla, koska unohdit jotain tärkeää sinne.
Tarkoitan siis, että minä voin käydä viemässä leipää Guilmonille sekä huomenna että ylihuomenna. Sopiihan se sinulle?"
Pääni oli pyörällä kaikesta mitä Kazu oli sanonut, mutta onnistuin nyökkäämään hyväksyvästi. Suunnitelma kuulosti hyvältä ja toimivalta.
"Kiitos, Kazu. Sinä vain joudut heräämään todella aikaisin.."
Kazu viittasi kintaalla vastusteluilleni.
"Ei se haittaa, oikeasti. Mutta kuule, me ei päästä kohta ikinä lähtemään. Paras toimia vielä, kun kaikki muut ovat tunneilla. Jos välitunti ehtii alkaa, emme pääse lähtemään ongelmitta. Käyn nyt kertomassa opettajalle, että saatan sinut kotiin, ja sitten voimme lähteä. Ollessamme riittävän kaukana koululta voit soittaa vanhemmillesi."
Minä hymyilin Kazulle helpottuneena.
"Kiitos, Kazu. Olet todella hyvä ystävä."
Kazu vastasi hymyyni.
"Tiedän. Odota täällä, palaan pian."

Hetkeä myöhemmin Kazu oli jo selittämässä asiaa opettajalle:
"Takatolle tuli tosi huono olo, joten vein hänet terveydenhoitajan luokse. Terkkari päätti lähettää Takaton kotiin lepäämään, ja minä tarjouduin saattamaan hänet."
Opettaja nyökytteli vakavana.
"Missä Takato sitten on nyt?"
Kazulla oli jo vastaus valmiina.
"Jätin hänet odottamaan terkkarin huoneeseen siksi aikaa, kun tulin hakemaan hänen tavaransa."
Opettaja näytti helpottuneelta sanoessaan:
"No hyvä, että sinä pidät hänestä huolta, Hirokazu. Olet hyvä ystävä. Nähdään taas maanantaina."
Kazu nyökkäsi sanoessaan:
"Kiitos, opettaja. Sitä Takatokin sanoi. Ensi viikkoon!"
Kazu lähti luokasta kantaen sekä omaa laukkuaan, että minun reppuani. Pian hän olikin taas minun luonani vessassa, nosti minut ylös ja sanoi:
"Opettaja nieli sen mukisematta. Nyt lähdetään ennen kuin tunnit loppuvat. Toivotaan vain, ettei opettaja tajua katsoa ulos ikkunasta juuri nyt.."

Sydämeni hakkasi hurjasti Kazun pitäessä minua sylissä ja kävellessä mahdollisimman nopeasti mutta silti normaalin oloisesti pois koulun pihalta. Arvasin häntäkin jännittävän. Koulun jäätyä turvallisesti taaksemme Kazu laski minut alas.
"Nyt voit soittaa kotiisi."
"Jep.. puhelin on repussani. Voisitko sinä etsiä numeron valmiiksi, ja yhdistää puhelun? Voisi olla näillä käsillä hieman hankalaa. Minä voin kyllä puhua.."
Kazu nyökkäsi ja alkoi kaivaa reppuani. Puhelimen löydettyään hän etsi numeron, ja tarjoutui pitämään puhelinta puolestani.
Kuuntelin hermostuneena, kuinka puhelin hälytti. Pian äitini vastasi.
"Tuota.. äiti."
"Ai, Takato. Mitä nyt? Kaikki hyvin?"
"Joo, on. Koulu loppui vähän aikaisemmin tänään, ja koska on perjantai, ajattelin Kazun kanssa, että menisin hänen luokseen yöksi koko viikonlopuksi. Minulla on koulureppu mukana, joten voin mennä yhtä matkaa Kazun kanssa maanantaina kouluun. Tulisin sitten koulun jälkeen kotiin."
"Mutta.. entä Kazun vanhemmat?"
Kazu, joka oli kuunnellut aivan jokaista sanaa, otti äkisti puhelimen itselleen, iskien samalla silmää minulle."
"Tuota.. Hirokazu tässä, päivää, rouva Matsuki. Satuin kuulemaan mitä kysyitte Takatolta, ja ajattelin itse kertoa, että minun vanhempani ovat koko viikonlopun muualla sukuloimassa, ja tulevat vasta maanantaina. Kuten Takato sanoikin, hän voi tulla maanantaina kanssani samaa matkaa kouluun. Älkää yhtään huolehtiko, me pärjäämme kyllä."
Tässä vaiheessa äitini ilmeisesti puuttui puheeseen, sillä Kazu vaikeni.
"Minä.. minä kyllä uskon sen, Hirokazu, mutta saisinko vielä puhua Takaton kanssa?"
"Totta kai, rouva Matsuki."
Kazu ojensi puhelinta taas korvalleni.
"Niin, äiti?"
"saat minun puolestani kyllä mennä Kazun luo viikonlopuksi, mutta eikö sinun pitäisi tulla hakemaan yöpukusi ja vaihtovaatteet? Entä onko teillä tarpeeksi ruokaa? Kazu on niin laihakin.."
Yritin pidätellä nauruani vastatessani:
"Älä huoli, me tulemme vielä käymään siellä, otamme mukaan leipää ja jotain muutakin. Nähdään pian, äiti."
Lopetin puhelun ja annoin puhelimen Kazulle, joka laittoi sen takaisin reppuuni.
"Sanoin että me tulemme käymään, mutta tietysti sinä menet yksin. Kuule, huoneessani, sängyn vieressä on toinen reppu, siihen voit laittaa yöpukuni.. se on sängyllä, vaihtovaatteet voit ottaa kaapistani, ja leipää löydät keittiön takana olevasta varastotilasta. Ota niin paljon kuin mahtuu. Ai niin, ja ota ulkokengät pois jalasta, kun menet keittiön puolelle. Minä odotan vaikka jossakin pensaassa piilossa."
"Selvä, ymmärrän. Palaan niin pian kuin mahdollista,"
Kazu sanoi kuulostaen ymmärrettävistä syistä hieman hermostuneelta. Olimme pian kotini edustalla, ja minä piilouduin pensaaseen, kuten olin sanonutkin. Toivotin vielä pikaisesti onnea Kazulle, ennen kuin tämä astui sisään etuovesta, suoraan myymälän puolelle.


Kazun PoV:

Astuessani sisään myymälään etuovesta, kuten Takato oli neuvonut, hänen äitinsä tuli minua vastaan. Ymmärrettävästi hän oli olettanut, että Takato oli tullut mukanani. Siksi hän yllättyi silminnähden, kun tätä ei näkynytkään.
"Ai hei, Hirokazu.. missä Takato on?"
hän kysyi heti. No niinpä tietenkin.
"Hei vaan, rouva Matsuki,"
sanoin reippaan kuuloisesti.
"Takato sanoi unohtaneensa jotain tärkeää koululle, mutta sanoi että voisin aikaa säästääkseni tulla itse käymään täällä. Takato kertoi minulle tarkkaan miten täällä toimitaan ja missä mitäkin on.."
Takaton äiti hymyili, ilmeisesti minä sitten olin tarpeeksi vakuuttava.
"No hyvä on sitten, mutta Kazu, jos et löydä jotain, niin senkun kysyt vain."
Nyökkäsin jättäessäni kengät keittiön ulkopuolelle ja kiiruhtaessani ensin keittiön poikki Takaton huoneeseen johtaville rappusille.

Päästyäni portaiden yläpäähän avasin liukuoven, jonka takaa avautui Takaton huone. Jäin hetkeksi seisomaan ovensuuhun, vain katsomaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tulin Takaton huoneeseen, vaikka olimmekin olleet kavereita jo hyvän aikaa. Me vain vietimme niin paljon aikaa ulkona. Havahduttuani transsista päätin pistää vauhtia töppösiin, Takatosta ei varmaankaan ollut mukavaa kyhjöttää siellä pensaassa.."
Takaton yöpuku löytyi hänen sängyltään, ja reppu oli lattialla sängyn vieressä, aivan kuten Takato oli sanonutkin. Otin repun käteeni, ja toisella kädellä laitoin Takaton yöpuvun sinne. Olin juuri menossa penkomaan Takaton kaappeja, kun kuulin hänen äitinsä äänen kutsuvan minua.
"Eh.. niin?"
Pian hän ilmestyikin huoneeseen käsissään kaksi kassillista erilaisia leipiä.
"Keräsin sinulle jo leivät valmiiksi, nämä varmaankin riittävät?"
Minä nyökyttelin.
"Niin, ja sitten.. Takaton vaatteet ovat täällä kaapissa."
Hän ojensi vaatteet minulle, ja laitoin nekin reppuun. Vaihtovaatteet.. Takato ei tietenkään tarvitsisi niitä, ennen kuin palautuisi takaisin ihmiseksi, mutta sitähän Takaton äiti ei saisi koskaan tietää.
"Kiitos kamalasti,"
sanoin koko sydämestäni, laitoin repun selkääni ja otin yhden leipäkassin kumpaankin käteeni."
"Ei kestä, Kazu, pitäkäähän sitten hauskaa."
"Totta kai,"
sanoin kävellessäni portaat alas Takaton äidin perässä. Alhaalla keplottelin kengät jalkaani ja lähdin samaa tietä mitä olin tullutkin.
"Nähdään taas!"
huikkasin vielä Takaton äidille ennen kuin ovet sulkeutuivat perässäni. Juoksin mahdollisimman nopeasti paikkaan, johon olin jättänyt Takaton. Kuullessaan askeleeni tämä tuli pois piilostaan.
"Anteeksi kamalasti, että jouduit odottamaan,"
sanoin pahoitellen, Takato ravisti päätään.
"Ei se mitään.. vaikuttiko äitini epäileväiseltä?"
hän kysyi minulta, ja pudistin päätäni.
"Ei lainkaan."
"No hyvä, lähdetään nyt jatkamaan matkaa."


Takaton PoV:

Kazun ilmaannuttua ulos lähdimme jatkamaan matkaa. Emme olleet edenneet kuin muutaman sata metriä, kun Kazu tarjoutui ottamaan minut reppuselkään. Kiipesin hänen harteilleen samalla tavalla kuin olin monesti nähnyt Henryn Terriermonin tekevän.
"Kuule, Kazu.. anteeksi nyt vielä tämä kamala vaiva.."
Kazu pudisti päätään harppoessaan eteenpäin. Minun täytyi pitää tiukasti kiinni, etten olisi pudonnut kyydistä, olinhan vielä tottumaton tällaiseen matkustustapaan.

Hetkeä myöhemmin jähmetyin kauhusta, näin nimittäin Henryn lähestyvän meitä Terriermon olallaan. Pitikin sattua! Kazukin oli jo huomannut heidät. Yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi.
"Minä.. minä en sitten ole täällä!"
Täristen yritin piiloutua niin hyvin kuin kykenin, mutta pitkinä roikkuvat korvani paljastivat minut. Henry ja Terriermon olivat jo lähellä.
"Hei, Kazu!"
Henry tervehti.
"Oletko sinäkin saanut itsellesi Terriermonin?"
hän sitten tiedusteli. Minä ravistin päätäni kiihtyneesti. Älä sano sitä, älä sano sitä, älä sano sitä.
"No, en oikeastaan Terriermonia.. tarkoitan, että tämä on.. Takatomon. AUH!"
Läimäytin Kazua käpälälläni kipeästi takaraivoon.
"Kazu, ei sinun sitä pitänyt sanoa!"
huusin kauhuissani, ja tulin sitten vastentahtoisesti kokonaan näkyviin. Sekä Henry että Terriermon näyttivät järkyttyneiltä.
"Oletko sinä.. Takato?"
Terriermon kysyi, ja minä nyökkäsin surkeasti, taas kerran itkun partaalla.
"Jep, sama vanha itkupilli Takato,"
sanoi Kazu. Katsoin tätä pahasti.
"Kazu, lopeta! En minä halunnut tätä!"
huusin kyyneleet valuen.
"Mitä oikein tapahtui?"
Henry halusi tietää.
"Kehoani alkoi kihelmöidä kesken matikantunnin, ja juoksin vessaan Kazu perässäni. Äkisti olin muuttunut Terriermoniksi, vain lasit omat hiukseni olivat jäljellä. Olen nyt menossa Kazun luokse koko viikonlopuksi, koska en voi mennä kotiinkaan. Kazu keksi peitetarinan vanhemmilleni.. Minä.. en halua olla enää Takatomon.. haluan olla pelkkä Takato.."
valitin suruissani.

Sekä Henry, Terriermon että Kazu näyttivät jokseenkin epätietoisilta. Henry yritti lohduttaa kömpelösti:
"Takato, älä turhaan huolehdi liikoja, kaikki järjestyy kyllä. Usko minua."
Onnistuin juuri ja juuri hymyilemään kyynelteni lävitse.
"Kiitos, Henry.."

Pian lähdimme Kazun kanssa jatkamaan matkaa.
"Kuule, Takato, Henry on oikeassa. Älä huolehdi turhia, olen varma että palaudut takaisin omaksi itseksesi nopeammin kuin arvaatkaan."



Seuraavana aamuna

Kazun PoV:

Havahduin herätyskelloni räminään, ja hapuilin sitä unissani. Saatuani sen vaimennettua muistin mitä oli tapahtunut. Takato, minun ystäväni Takato, oli muuttunut digimoniksi. Hänen järkyttyneisyytensä oli purkautunut myöhään illalla. Hän oli ollut todella itkuherkkä, eikä mikään ollut tuntunut auttavan siihen. Minä kyllä ymmärsin häntä, en minäkään olisi halunnut jämähtää digimoniksi koko loppuiäkseni. Nyt Takato sentään nukkui, enkä aikonutkaan herättää häntä. Mahdollisimman äänettömästi vedin vaatteet päälleni, otin leipää täynnä olevat Matsukin leipomon muovikassit mukaani, ja lähdin ulos. Oli aika mennä viemään Guilmonille leipää.

Guilmon tuli vastaan kuullessaan minun tulevan.
"Hei, Takato! ... Ai.."
se kuulosti pettyneeltä.
"Missä Takato on?"
"Kuule, Guilmon.. Takato ei pääse tänään tulemaan, joten hän pyysi minua sen sijaan."
Guilmon kallisti päätään.
"Onko Takato kipeä?"
Nyökyttelin verkkaisesti.
"Kyllä, jotain sellaista. Minä pidän hänestä huolta kunnes hän tervehtyy. Toin sinulle leipäsi. Anteeksi, Guilmon, mutta en voi olla kauaa, minun pitää jo lähteä takaisin Takaton luokse."
"Ai.. no, Guilmon sanoo Takatolle terveisiä!"
Vastasin Guilmonille hymyillen:
"Minä vien ne perille. Hei hei!"
Lähdin hölkäten takaisin Takaton luokse.


Takaton PoV:

Uneni lävitsekin olin kuullut Kazun lähtevän. Mutta lisäksi olin myös tuntenut jotain.. taas sitä merkillistä kihelmöintiä. Tällä kertaa se oli kuitenkin loppunut paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla. Kehoni tuntui taas hieman erilaiselta, mutta ollessani vielä unessa en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Heräsin kuullessani oven paukahduksen. Arvatenkin Kazu oli tullut kotiin. Tämä tuli suoraa päätä katsomaan minua, ja yllättyi suuresti.
"Takato... voi hyvä ihme! Takato, kuuletko?"
Viimein minä avasin silmäni.
"Kazu.. mitä sinä huudat?"
Kazu ei vaikuttanut pysyvän enää nahoissaan.
"Sinä.. sinä olet taas ihminen!"
Tuon kuullessani tarkastelin itseäni epäuskoisena. Mutta kyllä, totta se oli! Onnen kyyneleet alkoivat valua silmistäni, ja syöksyin halaamaan Kazua itkien vuolaasti.
"Sshh, Takato.. minähän sanoin, että olit turhaan huolissasi. Nythän kaikki on taas kunnossa!"
Minä en voinut kuin itkeä, kyyneliä tuntui tulevan koko ajan lisää. Olin yksinkertaisesti niin helpottunut. Enää en ollut Takatomon, vaan vanha kunnon Takato!

Luku 3 - Valitut ja kesyttäjät! Matka alkaa!

Seuraavana aamuna heräsin kellon soittoon. Avasin hitaasti silmäni, ja etsiskelin katseellani kelloa. Se näytti puolta yhdeksää, mikä tarkoitti että meillä kaikilla oli puolisen tuntia aikaa saada itsemme valmiiksi ja suoriutua tapaamispaikkaamme.
Yksi toisensa jälkeen muutkin alkoivat heräillä, ja kävimme kukin vuorollamme kylpyhuoneessa kokoontuen sitten kiireiselle aamiaiselle. Minä tosin en tapani mukaan tahtonut saada yhtään mitään syödyksi.

Ollessamme valmiita otimme tarvittavat tavarat mukaamme ja lähdimme juosten kohti puistoa. Jouduimme kuitenkin odottamaan jonkin aikaa, sillä olimme ensimmäisinä paikalla. Huomasin Rikan vaihtavan hieman kärttyisästi painoa jalalta toiselle. Pian sen jälkeen Henry saapui paikalle yövieraineen, ja saman tien näiden jälkeen saapui Takato omiensa kanssa.
"Vihdoinkin kaikki ovat täällä! Lähdetään, tässä on jo hukattu liikaa aikaa,"
Rika puhahti. Olimme juuri lähdössä, kun kuulimme jonkun äänen takaamme.
"Hei Takato, odota!"
ääni huusi, ja me kaikki käännyimme katsomaan. Rika näytti typertyneeltä.
"Mitä SINÄ täällä teet?"
tämä ärähti, ja sai vastaukseksi:
"No kun Takato soitti minulle äsken, ja pyysi minua mukaan.."
Rikan silmät levisivät, ja tämä kääntyi katsomaan Takatoa.
"MITÄ? Takato, miksi sinä pyysit tuon mukaan?"
Takato kohautti harteitaan sanoen:
"No älä nyt, Rika. Tiedät kyllä että hänkin on kesyttäjä."

Aavistelin, että tästä saattaisi kehkeytyä vielä kunnon sanaharkka, joten menin heidän väliinsä.
"Älkää nyt jooko aloittako aamua kinastelemalla, eihän se mitään hyödytä! Hän on nyt täällä, joten kai hän voi tulla mukaan.. Vaikka olisihan se ihan kiva tietää, kuka hän on.."
Takato ja Rika vetäytyivät sanaakaan sanomatta kauemmas toisistaan, jolloin minä käännyin katsomaan uutta tulokasta. Tämä hymyili hieman väkinäisesti, ja käveli sitten lähemmäs. Luokseni päästyään hän ojensi oikean kätensä minulle, ja tartuin siihen reippaasti. Poika hymyili sanoen:
"Hauska tavata, minä olen Hirokazu Shiota, sano vaan Kazu. Entä kuka sinä olet?"
Hymyilin Kazulle.
"Mukava tavata sinutkin. Minä olen Yuuki Yagami, ja tässä on digimonkumppanini Tailmon."
Kazu nyökkäsi, ja jatkoi vuorostaan:
"Siitä muistinkin.. Guardromon, tule jo!"
En ehtinyt ihmetellä kovin kauaa, kenelle hän huusi, kun jo näin ruskean värisen konedigimonin harppovan meitä kohti. Viimeistään nyt Rika näki punaista.
"Mitä? Raahasitko sinä tuonkin mukaan?"
tämä raivosi Kazulle, joka vastasi samalla mitalla:
"Mitä sinä tarkoitat? Tietenkin otin Guardromonin mukaan, sehän on digimonkumppanini!"
Rika muljautteli silmiään.
"Ihan sama. Lähdetään nyt jo, kun tuo riippakivikin on mukana. Tuhlaamme vain aikaa."
Kazu puristi kätensä nyrkkiin ja huusi Rikalle:
"Ja sekö on muka vain ja ainoastaan minun syyni? Kuule, jos sinä olisit..-"
Rika keskeytti Kazun:
"Pää kiinni, Hirokazu, tai saat monosta!"
Sen enempää sanomatta hän lähti jatkamaan matkaa Renamonin kanssa. Takato nauroi hieman hermostuneena, ja sanoi meille kaikille yhteisesti:
"Rikalla taitaa olla paha päivä.. noin hän huusi kerran minullekin, koska ei pitänyt siitä että sanoin häntä Rika-neidiksi."
Takato puhui melkoisen kovalla äänellä, ja koska Rika ei ollut vielä kaukana, hän kuuli jokaisen sanan.
"Takato!"
hän huusi uhkaavasti olkansa yli. Tämä naurahti ja sanoi sitten kiireesti meille:
"Tulkaa, lähdetään, ennen kuin hän saa kunnon raivarin. Menemme paikkaan, josta kerran sattumalta löysin portin digimaailmaan."

Matka ei ollut pitkä, ja pian me kaikki seisoimme pienen kivisen, hieman vankityrmää muistuttavan kyhäelmän luona. Takato avasi rakennuksen portin, selittäen samalla:
"Täällä minä ennen pidin Guilmonia, silloin kun äitini ja isäni eivät vielä tietäneet sen olemassaolosta. Eräänä päivänä löysin täältä portin, jonka kautta pääsee digimaailmaan. Tulkaa tänne peremmälle. Kaikki eivät tosin mahdu samaan aikaan, joten mennään muutama kerrallaan. Henry ja Kazu, tulisitteko te vaikka ensin? Minä jään tänne ja varmistan että kaikki pääsevät turvallisesti läpi."
Sekä Henry että Kazu nyökkäsivät ja astuivat kohti Guilmonin aikanaan kaivaman luolan peräseinämällä hohtavaa porttia. Muutama kerrallaan muutkin katosivat sen läpi toiseen maailmaan, ja pian jäljellä olimme vain minä ja Takato digimoneinemme.
"No niin, Yuuki, mennäänkö?"
Takato kysyi, ja minä nyökkäsin innoissani.
"Jep, mennään."
Takato tarttui minua kädestä, ja yhdessä me astuimme portin läpi. Tunsin kehoani kihelmöivän sen muuttuessa datamuotoon, ja pian me putosimme. Puristin lujasti Takaton kättä. Pudotus ei onneksi kestänyt kauaa. Noustessani ylös huomasin kaukana yläpuolellamme maapalloa muistuttavan taivaankappaleen.
"Tuo on teidän maailmanne. Tuolta se näyttää täältä katsottuna,"
Rikan Renamon sanoi.
"No niin, nyt me siis olemme täällä. Mitä me tarkalleen ottaen etsimme, tai siis mikä on se digimaailmaa uhkaava olento?"
Taichi kysyi hermostuneen kuuloisena. Henry katsoi meitä vakavana.
"Uhka, jollaista varmaankaan kukaan meistä ei ole koskaan ennen tavannut. Se on näkymättömissä suurimman osan ajasta, ja sitä kutsutaankin Näkymättömäksi surmaksi. Se aikoo pyyhkiä digimonit ja ihmiset pois maan päältä, ja jäädä yksin kansoittamaan molempia maailmoja. Se voi iskeä missä vain ja milloin vain, joten meidän kaikkien pitää olla äärimmäisen valppaina. En halua pelotella teitä liikaa, mutta uhka on todellinen. Lähdetään nyt eteenpäin, minusta meidän ei pitäisi jäädä tänne kovin pitkäksi aikaa."

Lähdimme kävelemään eteenpäin, kunnes aivan äkkiarvaamatta Takato kaatui maahan. Kääntyessämme katsomaan näimme, että maan alta oli ilmestynyt piikikäs lonkero, joka oli kiertynyt Takaton jalan ympärille. Näytti siltä, kuin lonkero olisi yrittänyt viedä Takaton mukanaan. Juoksin Takaton luokse ja tartuin tämän käsiin alkaen kiskoa tätä turvaan. Kiskoin minkä pystyin, ja pian lonkero päästi irti, kadoten takaisin maan alle. Koushiro näytti mietteliäältä.
"Tuo oli varmaankin sen Näkymättömän surman lonkero, ja ensi kerralla se ei varmaankaan luovuta noin helposti."
Me muut olimme samaa mieltä. Silloin huomasin Takaton jalasta vuotavan verta.
"Takato on loukkaantunut! Onko kenelläkään ensiapuvälineitä?"
kysyin, ja Kenji nyökkäsi.
"Minulla on.."
hän sanoi, mutta Tailmonini keskeytti:
"Odottakaa, minunkin pitäisi pystyä hoitamaan tämä."
Tailmon astui lähemmäs ja polvistui Takaton viereen. Se sulki silmänsä ja lausui:
"Kultaisten kyynelteni taika, auta tätä haavoittunutta kesyttäjää, josta on näinkin lyhyessä ajassa tullut kumppanilleni todella tärkeä. Auta häntä, ettei hänen tarvitse tuntea kipua. Hoida hänen haavansa.."
Tailmonin lausuttua viimeisetkin sanat sen silmistä alkoi valua kultaisia kyyneliä, jotka Takaton vahingoittuneelle jalalle pudotessaan paransivat haavat, niin ettei niistä jäänyt mitään jäljelle, ei edes naarmuja. Takato näytti hämmästyneeltä.
"Kiitos.. kiitos paljon,"
hän sanoi Tailmonille, joka nyökkäsi.
"Ei kestä, se oli velvollisuuteni. Mutta nyt lähdetään taas eteenpäin, ja ollaan todella varovaisia."
Niin me kaikki lähdimme jatkamaan matkaa, ajatukset tulevassa.

Luku 2 - Valitut lapset! Nyt uuteen maailmaan!

Minusta tuntui aivan kuin me lentäisimme. Varmasti kaikista muistakin tuntui samalta. Kiidimme hurjaa vauhtia halki virtuaalisen todellisuuden. Pian vauhtimme kuitenkin hidastui, ja huomasin putoavani alaspäin.. ja vauhdilla. Samassa hetkessä digitaalinen ympäristö vaihtui uudelleen todelliseksi yhdessä vilauksessa. Ehdin jo miettiä kuinka pitkään me vielä putoaisimme, mutta sain vastauksen melkein saman tien, sillä laskeuduin maan kamaralle, ja jonkun päälle. Nousin nopeasti ylös ja huomasin pudonneeni suoraan nuoren ruskeahiuksisen pojan päälle.
"Voi ei.. anteeksi kamalasti!"
parahdin pojan noustessa ylös selkäänsä hieroen.
"Olen oikeasti kamalan pahoillani! Sattuuko sinuun pahasti?"
Saatoin nähdä muutamia tuskankyyneliä pojan silmissä, mutta tämä hymyili yhä urheasti.
"Ei tässä hätää.. oletteko te muuten siitä toisesta todellisuudesta tulleita valittuja lapsia?"
hän sitten kysyi huomatessaan kuinka paljon meitä oikein oli. Saatuaan myöntävän vastauksen hän kuuli takaansa äänen:
"Takato! Emmehän ole myöhässä?"
Vilkaistessaan olkansa yli hän näki, että meitä lähestyi vielä kaksi lasta digimoneineen. Tytön vierellä loikki Renamon, ja pojan olalla roikkui Terriermon. Takato pudisti päätään.
"Ette suinkaan, he tulivat vasta ihan äsken. Missä Rosalee muuten on?"
Takato kysyi sitten Henryltä, joka vastasi:
"Näimme hänet äsken, ja hän tulee aivan pian."
Takato nyökkäsi.
"No, hyvä on sitten. Sillä aikaa voinkin esitellä ystäväni teille. Tässä on Henry Wong ja Terriermon, tuossa taas Rika Nonaka ja Renamon."
Sitten hän osoitti vierellään olevaa punaista dinosauruksen näköistä digimonia.
"Ja tässä on minun digimonini, Guilmon."
Kaikki kääntyivät katsomaan Guilmonia, joka nosti toista kättään ja sanoi:
"Terve! Guilmonista on kivaa tavata teidät kaikki!"

Henry vaihtoi painoa jalalta toiselle ja mutisi puoliksi itsekseen:
"Missä se Rosalee nyt oikein jumittaa.. emme voi jäädä tähän koko päiväksi."
"Moumantai, moumantai!"
sanoi hänen olallaan roikkuva Terriermon.
"Moumantai? Mitä se tarkoittaa?"
Ken kysyi jostakin joukkomme keskeltä, Daisuken viereltä.
"Rauhoitu, ei mitään hätää,"
Henry selvensi Kenille. Silloin Rika sattui katsomaan olkansa yli ja huusi:
"Hei, Rosalee tulee!"
"Hienoa, sittenhän kaikki ovat koolla,"
Takato sanoi helpottuneena, ja pitkähiuksisen, vihreään paitaan ja oranssiin minihameeseen pukeutuneen tytön ehdittyä Henryn ja Takaton viereen Takato jatkoi esittelykierrosta.
"Tässä on siis Rosalee Kamida ja hänen Terriermoninsa. Ja sitten.."
Ennen kuin Takato ehti jatkaa, Rika keskeytti tämän sanomalla:
"Etköhän sinä nyt ole unohtanut jotain, Takato."
Hetken aikaa Takato näytti hämmästyneeltä, ennen kuin tajusi.
"Aivan, anteeksi kamalasti, unohdin esitellä itseni. Olen siis Takato Matsuki, hauska tavata teidät kaikki."

Me jatkoimme esittelykierrostamme, ja viimeisenkin esiteltyä itsensä ja digimoninsa Henry naurahti:
"No tuossa onkin aika paljon muistamista. Mutta emmeköhän me jotenkin pärjää. Voisimme tästä nyt mennä vaikka läheiseen puistoon joksikin aikaa, ja kenties sopia samalla, kuka yöpyy kenenkin luona. Päivä alkaa nimittäin kääntyä iltaan, ja ajattelin että voisi olla parempi jos lähtisimme matkaan vasta aamulla, nukuttuamme ensin yön yli.
Henryn ehdotus sai yleistä hyväksyntää, ja Takato puuttui puheeseen.
"Okei kaikki. Sopiiko, että minä ja Henry jaamme pojat jotenkin keskenämme, ja Rika ja Rosalee majoittavat tytöt?"
Kaikki nyökyttelivät, ja Takato jatkoi:
"Hyvä, eli siis jos Henry vaikka ottaa luokseen Taichin ja muut, niin minä voin majoittaa Daisuken ja muut juniorit."
Rika puhui jotakin Rosaleen kanssa, ja sanoi sitten yhteisesti meille kaikille:
"Sovin Rosaleen kanssa että minä voin ottaa luokseni Soran kavereineen, ja lisäksi myös sinut, Yuuki, ja ystäväsi Yoshikon, Umen ja Mikin, niin sitten Rosaleelle jää Hikari ja Kyo. Sopiiko tämä järjestely kaikille?"
Kaikki nyökyttelivät ja mumisivat hyväksyvästi.
"Hienoa! Eiköhän me kaikki tästä sitten lähdetä kukin omaan suuntaamme, ja tavataan täällä samassa puistossa huomenaamuna kello 9.00.

Niin minä sitten lähdin Rikan ja Renamonin johdolla yhdessä ystävieni kanssa kohti hänen kotiaan.
"En asu kovin kaukana täältä,"
Rika sanoi kävellessään.
"Sanoin mummille, että lauma ystäviä on tulossa yökylään, joten hän ei ylläty siitä. Sitäpaitsi hänestä on vain mukavaa, että tuon ystäviä meille."
"Asutko sinä mummisi kanssa?"
Sora kysyi, ja Rika ravisti päätään kevyesti:
"En pelkästään, äitikin asuu kanssamme, mutta hän on paljon poissa töiden vuoksi, joten olen paljon mummin ja Renamonin kanssa kolmistaan."

Melko pian me saavuimmekin perille, ja Rika vei meidät kaikki tapaamaan mummiaan.
"Mummi. Tässä ovat nyt ne ystävät joista kerroin,"
hän sanoi. Me kaikki tervehdimme Rikan mummia, joka näytti todella iloiselta.
"Voi miten mukavaa tavata teidät kaikki! Olkaa kuin kotonanne."
"Meistä on mukavaa olla täällä,"
me vakuutimme yhteen ääneen. Rika viittilöi meitä mukaansa.
"Tulkaa, näytän teille huoneeni. Sitten voitte kaikki halutessanne käydä suihkussa, jonka jälkeen voimme syödä ja jutella, ennen kuin käymme nukkumaan. Taidan muuten soittaa muille ja kysyä miten heillä menee,"
Rika sanoi ja alkoi jo valita Rosaleen numeroa. Tämä vastasi pienen odottelun jälkeen.
"Ai hei, Rika. Me olemme vielä matkalla, mutta aivan pian perillä. Menikö matka teidän osaltanne hyvin?"
Rika nyökkäili puhuessaan puhelimeen.
"Kyllä meni, kiitos kysymästä. Soitan vielä Takatolle ja Henrylle. Nähdään sitten huomenna."

Rosaleen lopetettua puhelun Rika alkoi valita Henryn numeroa. Tämä vastasi heti:
"Rika! Kiva kuulla sinusta. Meillä on täällä kaikki hyvin, perheeni otti vieraat hyvin vastaan. Kauhistelivat tietysti vähän miten me kaikki mahdumme nukkumaan, mutta kyllä tämä tästä. Mitenkäs siellä?"
"Oikein hyvin. Tytöt käyvät suihkussa ja sitten alamme valmistautua huomiseen. Soitan vielä Takatollekin. Nähdään huomenna, Henry."
Seuraavaksi Rika soitti Takatolle. Tämä antoi kuitenkin odottaa itseään. Rika alkoi rummuttaa jalallaan lattiaa.
"No piru vie, mitä sinä viivyttelet? Vastaa nyt!"
Rika jupisi itsekseen, ja ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Takato vastasi.
"No vihdoinkin! Mikä oikein kesti?"
Rika kysyi käärmeissään.
"Anteeksi, Guilmon sekosi päästyään niin monen digimonin kanssa samaan tilaan, ja minun piti vähän rauhoitella tilannetta, mutta nyt on kaikki hyvin taas,"
Takato sanoi hengästyneenä. Rika hymähti.
"No hyvä, soitin vain varmistaakseni että olette päässeet perille. Nähdään sitten huomenna."
"Joo, moi."
Takato lopetti puhelun.

"Takatolla oli siellä vielä pientä paniikkia Guilmonin kanssa, mutta kaikki on nyt taas kunnossa,"
Rika sanoi meille. Aika oli kulunut todella nopeasti, ja oli aika käydä nukkumaan. Asetuin Rikan mummin laittamalle patjalle ja suljin silmäni Tailmon vierelläni, mutta tiesin etten tulisi heti saamaan unta.

Digimaailman puolesta - seikkailu maailmojen välillä

Tästä alkaa kokonaan uusi Digimon-seikkailu, jonka kirjoitan alusta asti itse. Kuten on jo käynyt ilmi, tarina kantaa nimeä Digimaailman puolesta - seikkailu maailmojen välillä. Tässä tarinassa on mukana paljon omia hahmojani digimoneineen. Hahmojeni nimet ovat Yuuki Yagami (jonka näkökulmasta kerron tätä tarinaa), Kenji Hirano, Akira Matsuya, Yoshiko Daishi, Rei Fujimaki, Ume Hideaki, Miki Takano ja Rosalee Kamida. Näiden digimonit hahmojen mukaisessa järjestyksessä ovat Tailmon, Hawkmon, V-mon, Biyomon, Lopmon, Renamon, Patamon ja Terriermon. Yuuki on ainoa hahmoistani jolla on jonkinlaisia perhesuhteita jo olemassa oleviin hahmoihin, kaikki muut ovat ns. irrallisia hahmoja. Tarinan hahmovalikoima ei tietenkään jää omiin hahmoihini, vaan olen ottanut mukaan myös valitut lapset kahdelta ensimmäiseltä kaudelta (ensimmäisen kauden valitut tietysti suurinpiirtein sen ikäisiä kuin he toisella kaudella ovat) ja lisäksi kolme digimonkesyttäjää, Takaton, Henryn ja Rikan kolmannelta kaudelta. Tämän pidemmittä puheitta taitaa olla aika päästää tarina vauhtiin.





Luku 1 - Uuden seikkailun aamunkoitto


Auringonvalo siivilöityi verhon takaa huoneeseeni. Avasin silmäni ja nousin verkkaisesti istumaan. Venyttelin samalla kun suuni venyi leveään haukotukseen. Tunsin pitkien, hieman oranssiin vivahtavien hiusteni kutittelevan niskassani. Ajattelin avata tietokoneeni, mutta sitä ennen pukeuduin nopeasti tavanomaisiin vaatteisiini, keltaisen ja violetin väriseen t-paitaan ja vaaleisiin farkkuihin. Lähdin huoneesta, ja heti oven ulkopuolella minua vastaan tuli minua muutaman vuoden nuorempi siskoni, Hikari.
"Huomenta vaan sinullekin,"
sanoin hymähtäen, jolloin Hikari kääntyi minuun päin sanoen:
"Ai, Yuuki! Huomenta!"

Juuri silloin kuulin Taichin, isoveljeni, äänen jostain päin asuntoa. Hän kuulosti melkoisen kiihtyneeltä.
"Yuuki? Heräsitkö sinä? Ja onko Hikari siellä kanssasi? Jos on, niin tulisitteko molemmat tänne? Olen saanut sähköpostiviestin Koushirolta, ja tämä koskee teitä molempia!"
Loin kummastuneen katseen Hikariin, ja tämäkin katsahti minuun. Sitten me molemmat lähdimme suunnistamaan Taichin ääntä kohti. Löysimmekin hänet huoneestaan.
"Taichi? Mistä nyt on kyse?"
kysyin kummastuneena, räpäyttäen sinisiä silmiäni. Taichi osoitti tietokoneen näyttöä, jolla yhä oli näkyvissä Koushirolta tullut viesti.
"Vaikuttaa siltä, että digimaailma tarvitsee meitä taas. Mutta asiaan liittyy muutakin, Koushiro kertoi jostakin rinnakkaismaailmasta, jossa kuulemma asuu lisää valittuja, tai niin kuin he itseään kutsuvat, digimonkesyttäjiä. En täysin ymmärrä tätä asiaa, mutta Koushiro sanoi, että meidän pitäisi jotenkin pystyä siirtymään siihen maailmaan, ja yhdessä me sitten pelastaisimme maailmat niitä uhkaavalta vaaralta."
Taichi veti nopeasti henkeä ennen kuin jatkoi.
"Koushiron mukaan me emme voi aikailla. Hän sanoi, että meidän pitäisi pystyä kutsumaan digimonit luoksemme ottamalla digivicemme esiin ja osoittamalla niitä kohti tietokonetta. Lisäksi meidän täytyy sanoa "digiportti auki! Digimaailman puolesta!" niin digimonien pitäisi siirtyä tänne. Koushiro on jo lähettänyt viestin Daisukelle ja muille, sekä myös sinun porukallesi, Yuuki. Sovimme tapaavamme Koushiron luona. No, kokeillaanko nyt?"
Sekä minä että Hikari nyökkäsimme. Me kolme osoitimme digivicemme kohti tietokonetta ja huusimme sanat:
"Digiportti auki! Digimaailman puolesta!" ja tietokoneen näyttö alkoi hehkua valkoisena. Vain muutaman sekunnin kuluttua siitä ilmestyi kolme hahmoa, jotka pian realisoituivat. Yksi niistä oli Taichin Agumon, kaksi muuta taas Tailmoneja. Toisella niistä oli pieni lovi vasemmassa korvassa, eikä sillä ollut hännässään pyhää sormusta. Kaulassaan sillä oli punainen nauha, jossa roikkui pieni hopeainen tiuku. Se oli minun Tailmonini, jolla oli kultaisten, parantavien ja voimaa antavien kyynelten lahja. Olimme lähes lyömätön parivaljakko. Taichi huokaisi pienesti ja sanoi:
"No niin, me olemme nyt valmiita digimoneinemme, joten eiköhän lähdetä Koushiron luokse ja tavata muut siellä. Koushiro voi varmasti kertoa meille lisää siitä rinnakkaismaailmasta."
Teimme työtä käskettyä ja lähdimme kotoa yhdessä digimonien kanssa. Sydämeni hyppi rinnassani silkasta jännityksestä.

Hetkeä myöhemmin soitimme Koushiron ovikelloa, ja pian tämä tulikin avaamaan.
"Hei, Taichi ja muut! Tulkaa toki sisälle. Mutta varoitan teitä: täällä on sitten todella ahdasta."
Koushiron huoneeseen päästyämme saimme todeta, ettei tämän varoitus ollut aiheeton, sillä paikalla olivat alkuperäiset valitut lapset, Daisuke joukkoineen ja myös minun ystäväni, Kenji ja muut. Kaikilla oli tietysti digimonit mukanaan. Koushiro hymyili hieman vaivautuneena.
"Kuten sanoin, täällä on ahdasta. Yrittäkää nyt jaksaa, tässä ei varmaankaan mene kauaa. Minä vain kerron teille siitä rinnakkaismaailmasta, olen nimittäin saanut yhteyden sen maailman valittuihin. Älkää nyt pyörtykö, mutta myös tämä "rinnakkaismaailma" on Japanissa."

Tässä vaiheessa Kenji nosti kätensä ylös ja huudahti:
"Japanissa? Mutta mikä rinnakkaismaailma se sitten on?"
Koushiro hymyili.
"Olin juuri tulossa siihen. Kuten sanoin, se on Japanissa, mutta sinne päästäksemme meidän täytyy matkustaa ajassa. Keskustelin sähköpostitse toisen maailman valittujen kanssa, tai oikeastaan yhden heistä. Hänen nimensä on Henry Wong, ja hän sanoi, että pystyy omalta koneeltaan käynnistämään erään ohjelman, joka kuulemma siirtää meidät kaikki sinne. Sovin tapaavani hänet ja kaksi muuta lasta, Takaton ja Rikan digimoneineen Shinjukussa. No, eiköhän lähdetä. Ei anneta Henryn ja muiden odottaa."
Koushiro ojensi digivicensa tietokonettaan kohti, ja me kaikki muut teimme samoin. Koushiro huusi:
"Digiportti auki! Toiseen aikaan!"
Silloin me kaikki katosimme huoneesta yhtenä valtava valonvälähdyksenä.