Boku no Tomodachi

Halusin yllättäen kirjoittaa lisää tarinoita Henrystä ja Terriermonista, jolloin tämä idea tuli päähäni. Otsikko, Boku no Tomodachi, on englanniksi "My Friend", ja se on myös Henryn ja Terriermonin yhteisen, youtubestakin löytyvän laulun nimi.





Yö oli laskeutumassa, mutta minä olin vieläkin Terriermonin kanssa ulkona, puistossa. Terriermon kun oli taas kehittynyt minun tahtomattani. Olin ollut sille aika vihainen ja sanonut asioita jotka olisin toisaalta halunnut jättää sanomatta.

Nojasin puunrunkoa vasten silmät suljettuina. Sekä minä että Terriermon olimme aivan hiljaa. Jossakin vaiheessa tosin luulin kuulleeni pieniä askelia, mutta kuulin varmaankin vain omiani, sillä eihän Terriermon noin vain lähtisi pois sanomatta mitään.

Aikaa kului ennen kuin viimein avasin silmäni.
"Terriermon, lähdetään kotiin.."
sanoin huokaisten, mutta en saanut vastausta. Vilkuilin ympärilleni, mutta en nähnyt sitä missään. Ei kai se oikeasti ollut lähtenyt?
"Terriermon!"
huusin toistamiseen, yhtä heikoin tuloksin. Ei auttanut muu kuin lähteä etsimään sitä.

Pinkaisin juoksuun huutaen Terriermonia nimeltä kerta toisensa perään, saamatta kuitenkaan edelleenkään minkäänlaista vastausta. Nopeutin vauhtiani juosten pitkin poikin puistoa. Ei kai Terriermon nyt voinut noin vain kadota kuin savuna ilmaan? Siltä se nyt kuitenkin vaikutti.

Tarkistettuani koko puiston vähintään kahteen kertaan juoksin etsimään muualta kaupungista. Muistin miten paljon Terriermon piti merestä ja sen läheisyydestä, joten juoksin rannalle, jolla kävimme melkoisen usein. Ranta oli oletettavasti täysin autio, olihan kello jo vaikka mitä. Kotonakin varmasti jo ihmeteltiin missä minä oikein viivyin. En kuitenkaan menisi kotiin ilman Terriermonia.

Juoksin nyt jo todella epätoivoisena pitkin rantaviivaa, kunnes yllättäen huomasin aivan rannan kauimmaisessa kolkassa jotain valkoista. Eihän se tietenkään ollut varmaa että se olisi Terriermon, mutta en jättäisi asiaa tarkistamatta.
Päästyäni sen luokse tajusin sen todella olevan Terriermon. Terriermon, joka tosin oli aivan kylmissään ja hädintuskin tajuissaan.
"Terriermon! Mitä sinä teet täällä ihan yksin?"
kysyin hädissäni, nostaen pienen digimonin varovasti syliini.
"Henry.. Sinä tulit.. hakemaan minua.."
se sanoi heikosti.
"Totta kai tulin, en olisi voinut mennä kotiin ilman sinua.."
sanoin ääni pahasti särähtäen. Seuraavassa hetkessä minä jo tajusinkin itkeväni, juuri kuten ensitapaamisellammekin.
"Onpa kylmä.. hei Henry, miksi sinä itket?"
Värähdin, sillä Terriermon sanoi aivan samat sanat kuin silloin.
"Hei.. älä itke, Henry. Moumantai, kyllä tämä tästä.. Olethan sinä paras ystäväni. Ja ystävät.. auttavat aina toisiaan..."



Ja tähän loppuun voisin huvikseni laittaa vielä yhden piirustuksen jonka tein eilen yhtä deviantARTista löytyvää Halloween-aiheista Digimon-kilpailua varten..

 

DANSHI... CHAOS?!

Tämä juttu sai oikeastaan alkunsa ihan sattumalta. Halusin kirjoittaa jotain Kazusta ja Guardromonista, koska Kazu yksinkertaisesti saa nettimaailmassa ihan liian vähän huomiota. Itse kuitenkin pidän Kazusta kauheasti, joten kirjoitin tämän.. puhelimen muistissa on yksi toinen Kazu-idea odottamassa suurempaa inspiraatiota, ja sitten on vielä se jatkotarina jossa Kazu myös on mukana. Tämä tarina kuitenkin sai alkunsa todellakin ihan randomisti. Tuli siitä kyllä aika lyhyt, mutta ei se kai mitään..



Lähdin aivan normaalisti koulusta Takaton ja Kentan kanssa. Pian nämä erkanivat omiin suuntiinsa, ja minä jatkoin yksin eteenpäin. Kävellessäni mietin vain, miten löisin Takaton ja Kentan digikorttipelissä seuraavalla kerralla. Kävelin melko verkkaisesti, ja saapuessani kotiin tajusin talon olevan tyhjä. Ei se tosin paljoa haitannut, sillä yleensä halusinkin olla jonkin aikaa ihan omassa rauhassani koulusta tultuani.

Suljin juuri huoneeni oven perässäni, kun aivan yllättäen kuulin kauheaa meteliä olohuoneesta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ehkä joku oli murtautunut sisään. Keräsin rohkeuttani hetken aikaa, ja lähdin sitten hiipimään olohuonettamme kohti. Ehkä onnistuisin yllättämään varkaan ja soittamaan poliisille ennen kuin tämä tajuaisi mitään.

Olohuoneen ovensuussa minulta meinasivat kuitenkin lähteä jalat alta. Ei meille nimittäin ollut kukaan murtautunut. Keskellä huonetta, kaiken kaaoksen keskellä nimittäin seisoi digimonkumppanini Guardromon. Sekamelskasta päätellen se oli tullut suoraan ikkunan läpi sisään, sillä kaikkialla oli lasinsirpaleita, ja ikkuna oli aivan tuhannen säpäleinä.
"Guardromon! Mitä ihmettä tämä meinaa?"
minä suorastaan huusin. Guardromon ei osannut antaa kunnollista vastausta. Ei sillä kyllä ollut niin väliäkään enää, sillä tiesin jo olevani pulassa.
"Mitä minä oikein teen nyt? Muut tulevat pian kotiin, ja saan kyllä selkääni kun he näkevät mitä täällä on tapahtunut.. minun pitää häipyä! Guardromon.. lähde nyt pois samaa tietä mitä tulitkin, nyt heti!"
huusin, ja suorastaan työnsin kumppanini ulos rikkinäisestä ikkunasta, varoen astumasta lasinsirpaleiden päälle. Saatuani Guardromonin ulos ja varmistettuani sen todella häipyneen näkyvistä olin itse menossa taas ulko-ovea kohti, kun kauhukseni kuulin ääniä oven toiselta puolelta. Vanhempani olivat tulleet kotiin! Ovesta en siis voisi mennä, enkä kyllä rikkinäisestä ikkunastakaan, sillä molemmissa tapauksissa jäisin heti kiinni, ja minä kun aioin teeskennellä etten tiennyt mistään mitään. Siispä vaihdoin nopeasti suuntaa ja juoksin huoneeseeni juuri ajoissa.

Mahdollisimman ääneti avasin oman ikkunani ja hyppäsin ulos suoraan ikkunani alapuolella kasvavaan pensaaseen. Kuulin isäni kummastuneen ja raivostuneenkin äänen sisältä talosta.
"Hirokazu?! Mitä tämä tarkoittaa?"
Joo joo, juuri niin, syytä vain heti kaikesta minua. Minun oli nyt parasta lähteä. Ryömin varovasti ulos pusikosta ja jatkoin lähellä olevaan puistoon. Toivottavasti löytäisin Guardromonin sieltä.. Niin kuin löysinkin.
"Jukra, Guardromon.. aiheutit kyllä aikamoisen kaaoksen",
sanoin neuvottomana.

FOCUS

Tämä on sitten taas tällainen vähän lyhyempi juttu. Ihan vaan Takerun ajatuksia Hikarista.



Olin jo kauan miettinyt omia tunteitani Hikaria kohtaan. Tiesin rakastavani häntä. En vain saanut sanotuksi sitä hänelle. Olimme olleet ystäviä niin kauan, pienestä pitäen, ja olimme aina olleet jokseenkin läheisiä. Mutta.. minä halusin jotain enemmän.

Joka kerta hänen kävellessä ohitseni tai sanoessa pari sanaa minulle en voinut kuin miettiä, mitä hän mahtoi minusta ajatella. Vai tiesikö hän sitä itsekään?
Olin varma kahdesta asiasta. Ensimmäinen oli se, että rakastin häntä, ja halusin kertoa sen hänelle. Toinen taas se, että muutkin olivat huomanneet sen. Siitä, miten minä puhuin hänelle, ja miten katsoin häntä. Patamon tiesi siitä, varmasti myös Tailmon. Yamato tiesi, luultavimmin myös Taichi. Mutta Hikari.. hän oli täydellinen arvoitus. En yhtään tiennyt mitä hänen mielessään liikkui. Sen minä vain halusin tietää. Kuka oikein oli hänen sydämensä keskipiste?

3 PRIMARY COLORS - tarinoita ystävyydestä

Tässä nyt vaihteeksi taas vähän uutta tuotantoa, tänään olenkin kirjoittanut merkillisen paljon, useamman tunnin kerrallaan. Tässä nyt ensimmäinen tänään kirjoitetuista tuotoksista, joka on siis nimeltään 3 Primary Colors. Olen kirjoittanut pienen tarinan sekä Takatosta ja Guilmonista, Henrystä ja Terriermonista että Rikasta ja Renamonista. Kaikissa kolmessa tarinassa keskeisenä aiheena on ystävyys.





Takato & Guilmon
Se oli aivan tavallinen koulupäivä. Aamulla olin tapani mukaan jättänyt Guilmonin kotiinsa, ja vannottanut sitä pysymään siellä kunnes tulisin hakemaan sitä. Guilmon oli luvannut, mutta silti tunsin oloni jotenkin epävarmaksi. Istuin paikallani ikkunan vieressä, enkä edes yrittänyt kuunnella opettajaa, koska tiesin etten todellakaan pystyisi keskittymään. Sen sijaan keskityin katsomaan ulos ikkunasta, ajatukset vain ja ainoastaan Guilmonissa.
"Guilmon.."
sanoin hiljaa, mutten ilmeisesti tarpeeksi hiljaa, sillä ainakin Jen ja Kazu kääntyivät katsomaan minua, ja sen jälkeen toisiaan. Minä tosin en huomannut sitä.

Kellon soidessa tunnin päättymisen merkiksi olin tehnyt päätökseni. Koulupäivä ei ollut vielä ohi, mutta nappasin silti reppuni ja syöksyin ulos luokasta ensimmäisten joukossa. Kuulin Kazun huutavan nimeäni, mutta en aikonut pysähtyä. Huoli Guilmonista oli aivan liian suuri.. vaikka saatoinkin arvata että löytäisin sen nukkumasta samasta paikasta, minne olin sen aamulla jättänyt.

Juoksin suoraan puistoon ja polkua ylös. Guilmonin kodin edessä avasin portin ja syöksyin sisään.. vain havaitakseni ettei Guilmonista näkynyt jälkeäkään. Äkisti aloin tuntea oloni huonoksi. Näin oli käynyt aikaisemminkin. Silloin Guilmon oli seurannut minua kouluun. Mutta missä se nyt oli?
"GUILMON!"
huusin ja odotin hetken aikaa, mutta en kuullut vastausta. Siispä pudotin reppuni lattialle ja juoksin etsimään Guilmonia.

Vaelsin pitkin poikin puistoa, huutaen Guilmonia nimeltä kerta toisensa jälkeen.
Aikaa kului, ja aloin jo olla epätoivoinen. Pysähdyin ja jäin nojaamaan puunrunkoa vasten. Silloin kuulin tutun äänen.
"Takato..?"
ääni kysyi, ja avasin silmäni. Se oli Guilmon, ja se tuli juuri minua kohti. Jalat hieman täristen lähdin itsekin juoksemaan sitä kohti.
"Guilmon! Missä sinä olit?"
suorastaan huusin halatessani digimoniani, kyyneleet valuen.
"Guilmonilla oli tylsää, joten Guilmon päätti lähteä vähän ulos",
digimonini vastasi.
"Voi Guilmon, olin niin huolissani.. pelkäsin että olit taas kadonnut.."
Guilmon pudisti päätään kevyesti.
"Ei Guilmon enää katoa, Guilmon on Takaton ystävä ja pysyy aina Takaton luona."


Henry & Terriermon
Olin juuri päässyt koulusta. Avatessani kotioven näin ensimmäiseksi pikkusiskoni Shuichonin. Tämä leikki taas Terriermonin kanssa. Shuichonilla epäilemättä oli hauskaa, mutta samaa ei voinut sanoa Terriermonista. Kävin nopeasti viemässä laukkuni huoneeseeni, miettien samalla jonkinlaista pelastussuunnitelmaa. Tilaisuus kuitenkin ilmestyi kuin itsestään siskoni lähtiessä käymään huoneessaan. Silloin minä syöksyin Terriermonin luokse, nostin hänet ylös ja lähdin nopeasti ulos ovesta.

Hetkeä myöhemmin jo kävelin kadulla Terriermon olallani.
"Kiitos kun pelastit minut, Henry,"
Terriermon sanoi, ja vastasin:
"Se oli vähintä mitä saatoin tehdä, olethan sinä kumppanini."
Silloin Terriermon yllättäen loikkasi maahan.
"Kumppani? Vain kumppani? Enkö ole myös ystäväsi, niin kuin Guilmon on Takaton ystävä?"
Terriermon kysyi kuulostaen hieman surulliselta. Minä naurahdin hiljaa.
"Terriermon.. totta kai sinä olet ystäväni, yksi parhaista, kyllähän sinä sen tiedät, vai mitä?"
Terriermon pysyi jonkin aikaa aivan liikkumatta, mutta nyökäytti sitten viimein päätään.
"Tiedän.. ja sinäkin olet minun paras ystäväni, Henry. Ollaanhan me aina ystäviä?"
Hymyilin Terriermonin kysymykselle.
"Kyllä, Terriermon. Nyt ja aina."


Rika & Renamon
Me olimme hävinneet taistelun. Ei vain Renamon, en vain minä, vaan me molemmat yhdessä. Nyt minä vihdoin ymmärsin sen. Minä olin muuttunut paljon entisestä minästäni. Ennen olin ajatellut digimonien olevan vain dataa, pelkkää arvotonta tietoa, mutta monien vaiheiden kautta, nyt kun katsoin maassa lyötynä makaavaa Renamonia, ymmärsin digimonien olevan niin paljon muutakin. Kumppaneita, ystäviä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä todella ymmärsin ystävyyden arvon. Ymmärsin miten tärkeä Guilmon oli Takatolle, ymmärsin miten läheisiä Henry ja Terriermon olivat.
Havahduin ajatuksistani kuullessani Renamonin sanovan minulle:
"Rika.. anteeksi. Minä hävisin.."
Polvistuin Renamonin viereen pudistaen päätäni ja sanoen:
"Ei, Renamon. Me molemmat hävisimme yhdessä. Mehän olemme ystäviä."

Renamon kohottautui hieman ylemmäs.
"Rika.. sinä olet todella muuttunut.."
Minä vastasin nyökäten.
"Niin olen.. ja olen siitä iloinen. Lupaan tästä lähtien ymmärtää sinua niin kuin ystävät ymmärtävät toisiaan."