Hic! - suomennettu

Myös tämän löysin alunperin fanfiction.netistä, ja käänsin nyt suomeksi. Täytyy myöntää, että tämän kääntäminen oli todella hauskaa >8D

Tähkäpää oli kärsinyt hikasta aikaisemminkin, joten hän tiesi ettei siitä voinut päästä eroon taikahiusten avulla. Tokihan hän oli yrittänyt aikaisemmin, kun kontrolloimattomat hikkakohtaukset olivat tehneet hänet hulluksi. Hän oli laulanut parantavaa lauluaan uudelleen ja uudelleen, joka kerralla hän oli kietonut hiuksensa eri ruumiinosan ympärille - kaulan, koko kehon, jopa suunsa. Kaikki aivan turhaan.

Joten hän ei enää yrittänytkään parantaa hikkaa, sen sijaan vain turvautui odottamaan, ei väliä kuinka kauan siinä menisi ja kuinka sietämätöntä se olisi. Tietenkään se ei tarkoittanut, että hän lakkaisi olemasta ärsyyntynyt jatkuvan hikan vuoksi.

Valitettavasti, elämän ollessa kukkeimmillaan ja täydellisimmillään, Tähkäpää löysi itsensä torninsa ulkopuolelta ensimmäistä kertaa koskaan, matkallaan toteuttamaan unelmansa - nähdä lentävät lyhdyt - vierellään lemmikkikameleonttinsa Pascal ja hauska, varasteluun taipuvainen ja turhan itsevarma mies joka kutsui itseään Flynn Rideriksi; paitsi että hän oli juuri joutunut hikan vaivaamaksi.

Sanotaan vaikka näin, että sattumalta paikalle osunut härkäsammakko onnistui jotenkin säikäyttämään Tähkäpään lähes hengiltä, siten myös aiheuttaen hänelle ylimääräisiä hikotuksia, ja Flynnistä koko juttu oli todella huvittava.

"Se ei ollut hauskaa", Tähkäpää mulkaisi Flynniä vihaisesti, napaten paistinpannunsa. Pascal viittoili muutaman kerran uhkaavasti pienillä jaloillaan.

"Aw, älä nyt, blondi. Sun täytyy myöntää, että se oli viihdyttävää." Flynn nousi seisomaan pyyhkien samalla likaa liivistään.
"Ja katso asiaa tältä kantilta - jos se sammakko säikähti kiljuntaasi, se on fiksu. Se ei vaivaudu tulemaan takaisin. Nyt.. häivytään täältä. Mitä nopeammin lähdemme, sitä nopeammin sä näet ne lyhdyt. Mitä nopeammin sä näet ne lyhdyt, sitä nopeammin me päästään takaisin, ja mä saan laukkuni takaisin. Okei? Hyvä. No niin, sitten mennään!"
Flynn tarttui Tähkäpäätä ranteesta ja tunkeutui täydessä kukassa olevan pensaan lävitse ennen kuin Tähkäpää tulisi toisiin ajatuksiin.
Flynnin raahatessa Tähkäpäätä voikukkalaikun lävitse, tämä avasi suunsa tiuskaistakseen jotain, mutta hänen suustaan tulikin vain äänekäs "Hik!"

"Olen pahoillani. Voisitko toistaa?"
Flynn käännähti ympäri katsoakseen Tähkäpäätä.

"Ei se ollut mitään. Tarkoitan - hik!"

Flynn kallisti päätään hänen suuntaansa.
"Oot sä okei, blondi? Kuulostat siltä kuin olisit nielaissut palan saippuaa."

"Minulla vain on hik- hik - hikka," Tähkäpää huokaisi. Juuri sitä mitä hän tarvitsi! Ankara hikka joka tuhoaisi hänen elämänsä parhaan päivän. Hänen olisi pitänyt muistaa että Kohtalo ei ollut kovin mukava kaveri.

Hik!

"Hikka, vai?"
Flynn näytti huvittuneelta.

"Niinhän - hik! - minä sanoin. Hik!"
Pascal-raukka pomppi ylös alas hänen olallaan jokaisella hikkauksella. Se vinkaisi närkästyneenä, mutta ei Tähkäpää voinut hikalleen mitään, mitään muuta kuin antaa Pascalin kiertää pieni tukko hiuksia ympärilleen valjaiden lailla.

"No, eihän se niin voi mennä, vai mitä?"
Flynn ravisti päätään.
"Joskus luulen että koko maailma haluaa napata mut. Ensin menetän mun laukun, sitten mut otetaan vangiksi, ja nyt olen unohtanut joka ikisen hikan parannuskeinon. Sun pitäis tietää, blondi, että inhoan liikaa melua," hän irvisti kun Tähkäpää hikkasi puoli minuuttia putkeen ennen vastaamista.

"Siihenkö on parannuskeinoja?" hän kysyi vedettyään syvään henkeä muutaman kerran, ja tarkensi sitten katseensa Flynniin.
"En ole koskaan kuullut yhdestäkään."

"Se ei oikeastaan ole yllätys, kun ottaa huomioon että muutama tunti sitten sä et edes tiennyt miltä mies näyttää."
Flynn heilautti päätään kevyesti, ja väläytti häikäisevän hymyn Tähkäpään suuntaan, mutta tällä ei ollut aavistustakaan mitä se mahtoi tarkoittaa. Miehet olivat niin kummallisia...

"No, se on totta," hän myönsi.
"Hik!"

Flynn huokaisi.
"Ei kai nuo hikotukset mene minnekään ennen kuin me teemme niille jotain."

Tähkäpää katseli häntä epäluuloisesti.
"Mitä sinulla - hik! - on mielessäsi?"
Olisi parasta jos siihen ei sisältyisi neuloilla tökkimistä tai hänen hiustensa leikkaamista tai liiallista altistumista auringonpaisteelle tai vesiliskoista ja sammaleisesta liejusta tehtyä rohtoa...

"Odotas sekunti."
Flynn nojasi päätään puunrunkoa vasten hieman liian suurella voimalla.
"Auts!"

Tähkäpää hihitti. Hik!

Lopetettuaan murjottamisen Flynn sanoi:
"Okei, sain idean. Se ei aina toimi, mutta on kokeilemisen arvoista."

"Mitä?" Hik! Hik!

---

"No, se oli tyhmää," Tähkäpää puuskutti hikotusten välillä.
"Nyt olen litimärkä."

"Mähän sanoin ettei se toimi joka kerralla," Flynn sivalsi.
"Enkä voi mitään sille jos asento oli epämukava."

"Miten minä yleensäkään voin niellä mitään ollessani pää alaspäin?" Tähkäpää valitti.
"Kaikki vesi vain menee nenään."

"Et sinä ollut pää alaspäin. Sinä vain puoliksi retkotit ihan miten sattuu, jalat ilmassa."
Flynn kävi makuulle havainnollistaakseen. Tähkäpää ei voinut muuta kuin nauraa, koska hän näytti aivan tollolta.

Flynn kierähti aivan Tähkäpään viereen.
"Jos haluat, voisin roikottaa sinua puusta samalla kun juot," hän ehdotti viekkaasti.

"Ei!" Tähkäpää kuvitteli itsensä keikkumassa avuttomasti puolelta toiselle maanpinta maileja hänen alapuolellaan.

Flynn kohautti olkiaan.
"Ihan miten vaan."

"Sanoit että on muitakin keinoja," Tähkäpää muistutti häntä.

"Oh. No, onhan aina se vaihtoehto, että jauhamme tuon pienen sammakkokaverisi ja teemme siitä muhennosta. Jos se on sammakkoprinssi, sinä parannut."

"Ei!" Tähkäpää kirkaisi, napatin Pascalista suojelevasti kiinni.
"Sitäpaitsi, hän on kameleontti, ei sammakko!"

"Mun mokani," Flynn mumisi, mulkoillen epäluuloisesti pientä matelijaa, joka väläytteli kaikkia sateenkaaren värejä pitääkseen Flynnin kurissa.
"Yritän vielä joitakin parannuskeinoja, mutta jos ne eivät toimi, meidän täytyy viskata sinut jokeen. Se on kaikista toimivin keino, jos iilimadot eivät haittaa sinua."

Tähkäpää nyökkäsi vapisten. Hik!

---

"Auh. Blondi, lopeta potkiminen."

"Anteeksi," Tähkäpää sanoi. Hänen käsivartensa roikkuivat velttoina, ja hän alkoi nähdä pieniä pisteitä.
"Miksi puolet näistä typeristä hoitokeinoista liittyvät jotenkin päällä seisomiseen?"

Flynn kohautti taas olkiaan.
"Älä multa kysy - mä en keksinyt niitä."

"Kuka sitten?"

"Joku suuri ja voimakas alkemisti joka yritti löytää kultaa," Flynn ehdotti.
"Tai joku vanha akka jolla oli aivan liikaa vapaa-aikaa."

"Mmmf," kuului vastaus.

"Mmmf? Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?"

"Mmf."

"Antaa olla. Onko hikka jo poissa?"
Flynn hölläsi otettaan Tähkäpään nilkoista, että tämä saattoi liukua kevyesti takaisin maahan.

"MMF!" HIK!

Flynn päästi kevyesti irti hänestä. Tähkäpää hieroi silmiään. Luojan kiitos - hänen päänsä tuntui olevan räjähtämäisillään. Vaikka hän oli keskittynyt ajattelemaan sinistä väriä, toistamaan nimeään takaperin (Ääpäkhät) kymmenen kertaa, ja tasapainoilemaan pää alaspäin (oikeastaan hänen oli täytynyt värvätä Flynn pitelemään hänen nilkoistaan kiinni), hikka vaikutti yhtä sinnikkäältä kuin aiemminkin.

"Sori, blondi," Flynn sanoi. Selvästi hän vain yritti pidätellä naurua.

"Älä - hik! - huolehdi siitä," Tähkäpää huokaisi. Hänen palleansa alkoi tuntua rasitetulta kaikkien näiden hikotusten takia. Hänestä tuntui kuin hän olisi juuri juossut vähintään mailin. Oliko tämä yksi niistä monista kirouksista joista äiti oli maininnut - sellainen joka tuli kaikkien äitejään uhmaavien tyttöjen kohdalle?

Oli aika myöntää tappionsa. Hänen unelmansa ei millään olisi samanlainen, jos hän hikottelisi kaiken aikaa katsoessaan taivaalle kohoavia lyhtyjä. Hän oli jo nyt uuvuksissa - mitä tuo oli?

Silmäkulmastaan hän näki kiiltävän vihreän pullistuman lepäävän puunrungolla muutaman tuuman päässä hänen korvastaan. Paniikki kasvoi hänen sisällään, sillä se sama kamala härkäsammakko jonka hän oli nähnyt aiemmin, räpäytti valtavan kokoisia mulkosilmiään katsoessaan häntä. Hitaasti Tähkäpää ojensi kättään, tavoitellen paistinpannuaan.

"Hei blondi, sä olet merkillisen hiljaa," Flynnin ääni tunkeutui hänen paniikkikohtauksensa lävitse.
"Näkyykö eläviä kuolleita?"

Silloin hänkin huomasi härkäsammakon.
"Mikä - oh," hän huokaisi.
"Eikös tuo ole se sama sammakko jonka näit aikaisemmin?"

Ja usko tai älä, se oli se täysin sama sammakko joka oli ilkeästi säikäyttänyt Tähkäpään ja aiheuttanut tälle lisää raivostuttavia hikkakohtauksia.

"Katsopas tuota," Flynn tuumi.
"Näyttää siltä kuin sillä olisi kana kynittävänä kanssasi, blondi."

Tähkäpäällä oli nyt paistinpannu ulottuvillaan. Hän tarrasi siihen kaksin käsin, kohotti sen hitaasti päänsä yläpuolelle -

RIBBIT.

"AAAAAAAAAAAAAAAAHHHH!"

Tähkäpään mahtailu katosi sen siliän tien hänen ponkaistessa jaloilleen, viskaten paistinpannun sammakkoa päin (paistinpannu muuten lensi mailin verran ohitse Tähkäpään kauhistuneen mielentilan vuoksi), sitten Tähkäpää juoksi Flynnin luokse. Tämähän sattui olemaan Tähkäpään ainoa turvanlähde. Ennen kuin Flynn ehti räpäyttää silmäänsäkään, Tähkäpää oli kiivennyt ylös ja kiertänyt itsensä Flynnin kehon ympärille kuin apina puussa, tarrautuen häneen kiinni kuin roikkuisi elämänsä viimeisten säikeiden varassa, kirkuen hänen korvaansa.

"SAMMAKKO!" hän kiljui.
"Tee jotain Flynn!"

Flynn oli seurannut tätä näytelmää huvittuneena, kaiken aikaa härkäsammakko oli ollut aivan rauhallinen. Ei tämä käynyt päinsä - se oli joko härkäsammakko tai blondi, ja vaikka hän ei olisi tehnyt mitään enemmän mielellään kuin laittanut tytön takaisin torniinsa, hän tiesi kumman olisi lähdettävä. Hän potkaisi kiven sammakon suuntaan. Kivi lensi ohi, mutta loukkaantunut sammakkoeläin ymmärsi vihjeen. Se räpäytti silmiään kahdesti ja loikki tiehensä.

Tähkäpää kurkisti Flynnin pään takaa.
"Onko se poissa? hän kuiskasi.

"Ei kovin kauaa; se on kiireinen kootessaan kokonaista sammakoiden armeijaa, ja tulee sitten perääsi nyt kun olet yrittänyt liiskata sen paistinpannulla," Flynn vastasi.
"Jep, se on poissa."
Sitten hän haukkoi henkeä, nyt kun kauhistuneen tytön kädet tukkivat hänen henkitorvensa.
"Hei, blondi," hän sanoi tukahtuneesti.
"Voisitko tulla alas sieltä? Saan hädin tuskin henkeä."

Tähkäpää irrotti varovaisesti otteensa ja tiiraili ympäriinsä siltä varalta että sammakko oli vielä jossakin lähistön pensaassa piilossa. Flynn pudottautui istualleen ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Wow, tuolla tytöllä todella oli tappajan ote.

Tähkäpää näytti lammasmaiselta.
"Anteeksi tuosta," hän sanoi laskien paistinpannunsa takaisin alas.
"Kai minä olen vielä vähän säikky."

Flynn tuhahti.
"Ihan totta."

"No, sammakot ovat pelottavampia kuin jänikset," Tähkäpää sanoi sitten.

"Mutta sinullahan on sammakko."

"Viimeisen kerran, hän on kameleontti." Tähkäpää muljautteli silmiään. Myös Pascal mulkoili Flynniä. Jollain ihmeen tavalla kameleontin oli onnistunut pysyä Tähkäpään olalla kaiken sen villin mekastuksen aikana.

Flynn haroi hiuksiaan.
"Mitä sanoit?"

"Sanoin, että hän on kameleontti ja hänen nimensä on Pascal, ei Sammakko, ja me molemmat arvostaisimme kovasti jos muistaisit sen, ja tiedoksesi, hän - hei! Hei hei HEI!" Tähkäpää oli hämmästynyt ja vei toisen kätensä niskan taakse kuin huomaamattaan.

Flynn vilkuili villisti ympärilleen ennen kuin kiiruhti Tähkäpään luokse ja tukki hänen suunsa.
"Pienempää ääntä, blondi. Kaikkialla on kaartin vartijoita etsimässä minua, ja totta kai he etsivät ensimmäiseksi paikasta josta kuulevat ahdingossa olevan neidon äänen. Ja päätellen tavasta jolla sinä huudat, sinä olisit loistava kandidaatti."

Tähkäpää ei huomioinut häntä.
"Hei!" hän sanoi uudelleen.
"Hikka! Se on... poissa!"

"Ihmettelinkin jo milloin huomaisit," Flynn nurisi. Vastoin kaikkea tahdonvoimaansa hän hymyili.

"Sen sammakon täytyi ajaa hikka tiehensä," Tähkäpää tuumi kovaan ääneen.
"Ja nyt..."
Hän hihitti riemastuneena ja hyppeli ylös ja alas, kieppuen sinne ja tänne, sivulta sivulle.
"Se on poissa! Hikka on poissa! Kiitos, Herra Sammakko! Kiitos!" Hän lähetti lentosuukon sinne missä oli viimeksi nähnyt härkäsammakon ja tanssahteli sitten taas ympäriinsä.

Flynn katseli häntä, huvittuneisuus oli luettavissa hänen kasvoiltaan.

Tähkäpää vain kieppui.
"Se on poissa, poissa, poissa! Hikka on poissa!"
Mikä helpotus. Hänen palleansa tuntui taas normaalilta, hänen henkitorvensa saisi taas levätä, ja hän oli vapaa! Vapaa, vapaa, vapaa -

Hik!

Tähkäpää pysähtyi niille sijoilleen, paiskaten taas toisen käden niskaansa. Mutta ei, tällä kertaa hikkaaja ei ollut hän...

Hik!

Flynn voihkaisi. Hik! Hik! Hik!

"Myönnä että se olet sinä joka - hik!" Flynn peitti suunsa ja kiepsahti Tähkäpäähän päin. Hik!
"Hei!"

Lying in his angel's arms - suomennettu

Alunperin tämä ei ole minun kirjoittamani. Löysin tämän fanfiction.netistä ja päätin kääntää sen suomeksi.





 Ilmapiiri oli kammottavan hiljainen, oli jopa mahdollista kuulla muiden hengittävän, kuulla oman sydämensä sykkivän. Ron istui suoraselkäisenä suurella sohvalla Rohkelikon oleskeluhuoneessa sytyttämättömän tulisijan edessä. Ilma oli epätavallisen kirpeä ja kylmä kun otti huomioon että elettiin keskellä toukokuuta, mutta Ron ei näyttänyt huomaavan sitä, hän oli hädin tuskin tietoinen mistään mitä ympärillä tapahtui.

Hän, Hermione ja Harry olivat päättäneet pysyä linnassa, ainakin tämän yön ajan. Harry oli liian uuvuksissa tehdäkseen mitään muuta. Ronin äiti, isä ja Ginny olivat ottaneet ruumiin mukanaan takaisin Kotikoloon, Percy oli lähtenyt takaisin asunnolleen Lontooseen. Myös George oli päättänyt jäädä linnaan, liian tunteikkaana edes yrittääkseen ilmiintymistä. Hän ei ollut sanonut kenellekään sanaakaan, kiskaissut vain verhot pylvässänkynsä ympärille. Ron oli melko varma ettei hänkään saanut lainkaan unta, etenkin kuullessaan useita ahdistuneita nyyhkäyksiä verhojen takaa. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hän kuuli veljensä itkevän.

Joitakin tunteja taistelun päättymisen jälkeen kaikki oli laskeutunut Ronin ylle raskaiden lyijypainojen lailla, johtuiko se sitten väsymyksestä, nälästä, helpottuneisuudesta tai suuresta surusta jota hän tunsi surmansa saaneen veljensä vuoksi, hän ei ollut varma. He olivat suunnanneet ylös pahoinpideltyjä portaita pitkin aivan suuren salin ulkopuolella, kun Ron oli lyyhistynyt portaille.

Hermione oli auttanut häntä, istunut sitten hänen viereensä, kiertänyt käsivarren hänen harteidensa ympäri ja tarttunut tiukasti hänen käteensä. Otteen vahvuus oli ainoa asia joka muistutti Ronia siitä että hän oli yhä elossa. Tuntui siltä kuin he olisivat istuneet paikoillaan tuntikausia, kukaan ei häirinnyt heitä. Viimein Ron riuhtaisi katseensa lattiasta ja kääntyi katsomaan suoraan Hermionen ruskeisiin silmiin, jotka olivat täynnä kyyneliä. Hän tajusi muutaman niistä putoavan ja ojensi vapaata kättään pyyhkiäkseen ne hellästi pois.

Hän itse ei ollut vielä itkenyt. Hän ei kyennyt ymmärtämään miksi, hän tiesi että jos hän ei kykenisi itkemään, hän ei koskaan voisi täysin siirtyä eteenpäin, ja tässä jäätävässä, tyhjässä, eleettömässä olotilassa jumissa olo ei auttaisi ketään. Hän katsoi ulos oleskeluhuoneen ikkunasta näkyvälle mustalle taivaalle, joka oli täynnä timanttisia tähtiä, eikä voinut muuta kuin lapsellisesti miettiä, oliko Fred juuri nyt tuolla ylhäällä.

"Eikö sinulla ole kylmä?" kuului hiljainen ääni hänen takaansa. Ron käänsi hitaasti päätään ja näki Hermionen seisovan portaiden alapäässä pyjamassaan, jonka päälle hän oli kiskonut aikaisemmin käyttämänsä vaaleanpunaisen hupparin pitääkseen itsensä lämpimänä.

"Ei," hän vastasi, tunteettomasti. Oli hiljaista.

"Et saa unta," Hermione sanoi. Se oli toteamus, ei kysymys. Ron ravisti päätään hitaasti.

"En minäkään.. haittaako sinua jos istun tähän?" hän kysyi, ja Ronin ravistaessa päätään uudemman kerran istui tämän viereen sohvalle. He olivat todella lähekkäin, mutta Ron ei pistänyt pahakseen, se pikemminkin sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi, tuska ei tuntunut läheskään yhtä pahalta Hermionen ollessa hänen lähellään. Hitaasti Ron otti Hermionen käden omaansa, tämä rutisti Ronin kättä mietteliäänä.

Viimein kyyneleet alkoivat valua, yksi kerrallaan. Hermione ojensi toista kättään hieman pyyhkiäkseen ne pois, mutta niiden tilalle tuli uusia, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. Ron päästi tukahtuneen nyyhkäisyn, joka oli täynnä tuskaa. Hermione antoi Ronin nojata itseään vasten, pitäen yhä tiukasti Ronin kädestä kiinni, nojaten rakastamansa pojan kehoa vasten, pojan, joka tärisi rajusti itkun ja nyyhkäysten välissä.

Ron oli tehnyt samoin Hermionelle heidän ensimmäisenä yönään Simpukkamökissä, ollut hänen vierellään tämän itkiessä, antanut Hermionen nojata itseensä kunnes tämä oli nukahtanut, ollut sängyn vieressä tytön herätessä painajaisesta.

Viimein Ron sai itsensä takaisin hallintaan, hänen hengityksensä tasoittui, vaikka kyyneleet valuivatkin yhä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän nosti päätään katsoakseen Hermioneen. Vaikka valaisemattomassa Rohkelikon oleskeluhuoneessa oli hyvin pimeää, Hermione saattoi silti nähdä Ronin punaiset, turvonneet ja yhä valuvat silmät.

"Mi.. minä.. Rakastan si-sinua.." hän takelsi nyyhkäysten välissä. Hermione laski oikean kätensä lempeästi Ronin poskelle.

"Minäkin rakastan sinua," tyttö sanoi hiljaa.

"E-ethän jätä minua?" Ron vuorostaan pyysi kuin lapsi, Hermionen suudellessa häntä otsalle.

"En milloinkaan," hän kuiskasi Ronin nojautuessa uudelleen häntä vasten. Hitaasti he molemmat vaipuivat uneen, sohvalla tulisijan edessä, käpertyneinä toisiaan vasten.

My immortal (englanniksi)

I was having a horrible nightmare. It almost felt like reality. Miguel... he had gotten really angry at me and left me alone. In my dreams I had repeatedly begged and begged some more so he'd stay with me, or even consider to stay, but it was all in vain. Miguel had turned his back to me and left without a word.

I, still asleep, somehow managed to get up, and walked outside. Somehow I succeeded in getting the steep stairs all the way down. I walked all over the city, without any destination. At the same time I kept calling Miguel's name over and over again. Of course I didn't get any response, and finally I fell down to my knees in the middle of the street. Somehow I still held up an image of Miguel right next to me, the image that everything was fine. I almost could hear his voice in my ears, feel his touch on my shoulders.
"Miguel.."
I whispered desperately.

At the same time in the temple Miguel woke up and noticed that I was gone.
"Tulio..?"
was all he managed to say, though he already had noticed I was missing. Of course he was astonished, because it was midnight. Miguel mumbled to himself, stood up and went to search for me.

I hadn't moved at all. I was always the one who got all the bad things to happen, but still when I woke up, I was a little surprised of what had I done this time. Before I could think about it a bit more, I heard neighing from somewhere nearby. When I looked up, I saw Altivo trotting to me.
"Altivo? What are you doing here?"
I asked, astonished. Altivo neighed again, tossing his head, before he turned around and left me alone again. When I stood up, he was already gone.
"Well.. there he went.."

I hadn't thought that Altivo had left to get Miguel. Miguel twitched a little when he saw Altivo running to him like no mañana.
"Hey, Altivo! Where are you coming from?"
Miguel asked, and Altivo nodded his head neighing loudly.
"Do you want to tell me something? Or show?"
Miguel kept asking while climbing onto Altivo's back. Right at the moment Miguel had taken the reins, Altivo jumped forward with full speed.

Only a little while after Altivo had run away, I heard someone approaching me. And that someone approached me really fast. Soon I noticed it was Altivo, and this time he had Miguel with him.
"Tulio!"
Miguel shouted while Altivo made a quick stop right next to me. Miguel jumped off the horse and shouted to me:
"Where the heck have you been? Do you have any idea how I felt when I noticed you were gone?"
Miguel took the few steps that separated him from me, and put his arms tightly around me. I barely managed to say:
"Well.. I was having a terrible nightmare, in which you got so mad at me and shouted that you were going to leave me. I think then I left from the temple, still asleep, to search for you. This is were I woke up then.."

Miguel took a few steps away from me, looking a bit sceptical.
"Tulio, what are you talking about? Of course you should already know that I could never leave you like that."
After saying that Miguel again pulled me close to him, and this time he kissed me. At least in that point I finally understood how stupid I had been, letting a stupid nightmare to have that great effect on me, so that I also had believed it to be true. I, a bit ashamed, kissed Miguel, putting my hands around him in exchange.

My immortal

Näin kamalaa unta. Se tuntui melkein todelta. Miguel.. hän oli suuttunut minulle jostain pahemman kerran ja jättänyt minut yksin. Unessani olin toistuvasti anellut, kerjännyt ja pyytänyt häntä jäämään tai edes harkitsemaan vielä, mutta turhaan. Miguel oli kääntänyt minulle selkänsä ja lähtenyt sanaa sanomatta.

Edelleen unessa nousin istumaan ja sitä kautta seisomaan ja kävelin ulos. Jotenkin onnistuin kompastelemaan jyrkät portaat alas asti. Kävelin kaupungissa ympäriinsä, täysin vailla päämäärää. Samalla huusin Miguelia nimeltä kerta toisensa jälkeen. Tämä ei kuitenkaan vastannut, ja lopulta lysähdin raskaasti polvilleni keskelle katua ja painoin pääni käsiini. Saatoin vieläkin kuvitella että Miguel oli yhä vierelläni ja että kaikki oli hyvin. Saatoin melkein kuulla hänen äänensä soinnin korvissani, tuntea hänen kosketuksensa harteillani.
"Miguel.."
minä kuiskasin epätoivoisena.

Samaan aikaan temppelillä Miguel havahtui hereille ja huomasi heti minun olevan poissa.
"Tulio..?"
hän sai sanotuksi huomatessaan ettei minua näkynyt missään. Totta kai hän oli ihmeissään, olihan nyt keskiyö. Itsekseen mutisten Miguel nousi ylös ja lähti etsimään minua.

Minä en ollut liikkunut mihinkään. Minä olin se jolle aina sattui ja tapahtui, mutta silti herätessäni olin hieman ihmeissäni siitä, mitä minä taas olin tehnyt. Ennen kuin kuitenkaan ehdin ajatella asiaa sen kummemmin, kuulin jostakin läheltä hirnuntaa. Kohottaessani katseeni näin Altivon ravaavan minua kohti.
"Altivo? Mitä sinä täällä teet?"
kysyin äimänkäkenä. Se hirnui viskoen päätään ja kääntyi sitten kannoillaan, jättäen minut paikoilleni. Nousin ylös, ja sillä aikaa Altivo oli kadonnut jo kulman taakse.
"Just.. sinne meni.."

En ollut osannut ajatella, että Altivo oli lähtenyt hakemaan Miguelia. Miguel hätkähti hieman nähdessään Altivon syöksyvän näkyviin tuhatta ja sataa.
"Hei,  Altivo! Mistäs sinä tulet?"
Miguel kysyi, ja Altivo nyökytteli päätään raikuvasti hirnuen.
"Haluatko sinä kertoa minulle jotain? Tai näyttää jotain?"
Miguel jatkoi kavutessaan Altivon selkään. Heti Miguelin ottaessa ohjat Altivo karautti täyteen vauhtiin.

Ennen pitkää kuulin taas vimmattua kavionkopsetta, ja seuraavassa hetkessä Altivo ilmestyi uudemman kerran näkyviin, tällä kertaa Miguel selässään.
"Tulio!"
Miguel huusi Altivon luisuessa pysähdyksiin ja hypätessään alas tämän selästä.
"Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tajuatko yhtään miltä minusta tuntui kun huomasin sinun kadonneen?"
Miguel suorastaan huusi syöksyessään luokseni ja ottaessaan minut halaukseensa. Sain hädintuskin sanottua:
"No kun minä.. näin kamalaa unta jossa sinä suutuit jostain pahemman kerran ja huusit päin naamaa jättäväsi minut. Ilmeisesti sitten lähdin kävelemään unissani, etsimään sinua. Täällä minä sitten heräsin.."

Miguel vetäytyi kauemmas minusta jokseenkin epäuskoisena.
"Tulio, lopeta houraileminen! Mitä ihmettä sinä oikein puhut? Enhän minä nyt koskaan jättäisi sinua."
Noin sanottuaan Miguel veti minut uudestaan lähelleen ja tällä kertaa suuteli minua. Silloin minä viimeistään tajusin miten tyhmä olin ollut antaessani mokoman typerän painajaisen vaikuttaa minuun niin paljon että olin jopa uskonut sen olevan totta. Hieman häpeissäni vastasin Miguelin suudelmaan kiertäen käteni hänen ympärilleen.

Salattu rakkaus

Theme: Maroon 5 - Wake up call


Olin jo useampana päivänä pistänyt merkille millaisia salavihkaisia silmäyksiä Ling oli minuun luonut, luuli kai etten minä huomannut. Olin jo naimisissa Shangin kanssa, joten minun olisi ollut syytä jättää Ling kokonaan omaan arvoonsa. Kuitenkin minä eräänä päivänä menin juttelemaan Lingin kanssa ihan kahden kesken. Silloin tämä hetken kierreltyään ja kaarreltuaan tunnusti hieman häpeillen olevansa ihastunut minuun.. ellei jopa rakastunut. Olin hieman yllättynyt, vaikka olisihan minun tietysti pitänyt huomata edes jotain. Olin tuolloin sanonut hänelle olevani jo Shangin kanssa. Ling oli näyttänyt murtuneelta, ja viimeistään silloin olin tuntenut outoa läpätystä rinnassani. Hienoiseksi järkytyksekseni tajusin, mistä oli kyse. Minäkin taisin tuntea jotain Lingiä kohtaan. Kerroin sen hänelle. Ensi alkuun tämä näytti ilahtuneelta, mutta sanoi sitten hieman vaikean näköisenä:
"Mutta, Shang.. hän.."
Minä nyökkäsin.
"Tiedän.. hän raivostuu jos saa tietää."

Emme kuitenkaan  pystyneet pysymään erossa toisistamme, vaan tapailimme toisiamme salaa Shangilta. Yhtenä iltana Shang oli lähtenyt hoitamaan yhtä tehtävää, ja hänen poistuttuaan Ling hiippaili sisään odotettuaan ensin näkymättömissä.
"Kuule.. meidän täytyy nyt olla todella varovaisia.."
muistutin Lingiä.
"Jos Shang jostain syystä saisi tietää meistä, hän kyllä pitäisi huolen ettemme enää koskaan näkisi toisiamme."
Ling nyökkäsi vakavana. Me molemmat kyllä tiesimme millaisen riskin otimme.
Merkillisen pian kaikki varoitukset kuitenkin haihtuivat mielistämme jonnekin taivaan tuuliin.

Kello löi keskiyötä, ja minä ja Ling olimme kietoutuneet toisiimme. Veri kuitenkin jähmettyi suonissani kuullessani askelia. Tönäisin Lingiä ja sähisin tämän korvaan:
"Ling! Shang palasi!"
Myös Ling jähmettyi niille sijoilleen, eikä kumpikaan meistä tajunnut liikahtaakaan. Samassa hetkessä Shang jo ilmestyikin makuuhuoneeseemme. Hänen kasvoillaan viipyillyt hymy vaihtui pian tyrmistykseksi.
"Mulan? Mitä.. mitä ihmettä tämä on?"
hän älähti. Minä en tiennyt mitä olisin sanonut. Ling ei myöskään saanut sanaa suustaan, tuijottipa vain Shangia säikähtäneenä.
"En olisi teistä kahdesta uskonut.."
Shang sitten mutisi vihainen, pettynyt sävy äänessään, ja kääntyi sitten kannoillaan. Pelkäsin pahinta, ja Shangin palatessa pelkoni kävivät toteen. Shangilla oli miekka kädessään, ja hän suuntasi miekka koholla suoraan Lingiä kohti. Miekan terä ohitti Lingin juuri ja juuri, hipaisten kuitenkin hänen poskeaan. Pelkäsin jo että Ling jähmettyi paikoilleen, mutta sai sitten kuitenkin jalkansa tottelemaan ja syöksyi perässäni pois huoneesta ja suoraa päätä pihalla olevaan talliin. Tiesin Lingin olevan pian mennyttä, ellemme lähtisi pois. Seuraava miekanisku ei arvatenkaan menisi ohi.

Laitoin karsinassaan olevalle hämmästyneelle Khanille suitset päähän nopeammin kuin koskaan aikaisemmin ja talutin sen sitten juoksujalkaa pihalle, jossa loikkasin sen selkään. Ling teki samoin, ja istuessaan takanani kiersi kätensä vyötäisilleni.
Shang oli seurannut meitä ulos, mutta ei kuitenkaan mennyt hakemaan omaa hevostaan, seurasipa vain menoamme.

Yönmusta hevoseni laukkasi täyttä vauhtia eteenpäin pimeillä kujilla. En yhtään tiennyt minne voisimme mennä. Ainoa mitä tiesin, oli että tarvitsimme paikan jossa Ling olisi turvassa Shangilta.
Ling nojasi tiukasti selkääni vasten, ja saatoin kuulla hänen sydämensä lyönnit. Hän oli selvästi säikähtänyt. Kannustin Khania kovempaan vauhtiin, ja se vastasi pyyntöön saman tien. Meillä ei ollut paikkaa minne mennä, mutta emme voineet pysähtyäkään. Siispä jatkoimme öistä pakoamme rakkauden tähden.

Jonkin ajan päästä pysähdyimme. Olin paikallistanut sopivan syrjässä olevan luolan. Sen katto oli tarpeeksi korkealla, että myös Khan mahtui sinne. Menimme kaikki kolme sisään ja asetuimme luolan perimmäiseen nurkkaan. Ling ja minä nojasimme toisiimme Khanin maatessa vieressämme. Päätimme jatkaa pakoa aamulla, vaikka oli sanomattakin selvää, ettei kumpikaan meistä tulisi nukkumaan kovin hyvin tänä yönä.

Open mind

Olin vasta vähän aikaa sitten saanut tietää, että Taichin vuotta nuorempi sisko, Yuuki, oli myös valittu lapsi. Nyt sitten olimme löytäneet myös hänen kumppaninsa. Se oli Tailmon, jonka vasemmasta korvasta puuttui pala, eikä sen hännässä ollut pyhää sormusta niin kuin Hikarin Tailmonilla.

Eräänä päivänä ollessamme digimaailmassa minä ja Yuuki eksyimme muista. Ollessamme kaksin Kuwagamon hyökkäsi kimppuumme. Tentomon ja Tailmon syöksyivät puolustamaan meitä, antaen meille hyvän tilaisuuden vetäytyä ja paeta. Yuuki oli kuitenkin nyrjäyttänyt nilkkansa suojautuessamme Kuwagamonin hyökkäykseltä.
"Yuuki! Oletko kunnossa?"
kysyin huolehtivaan sävyyn. Yuuki nyökkäsi, mutta ei kuitenkaan päässyt nousemaan kunnolla ylös. Tailmon ja Tentomonkin saivat selkäänsä, ja Kuwagamon lähestyi meitä. Digimonimme eivät voineet kuin seurata sivusta minun ja Yuukin takertuessa toisiimme.
"Koushiro.. minua pelottaa.."
Yuuki kuiskasi.
"Enkä minä yhtään tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tässä tapauksessa ei tietokoneesta taida olla apua.."
sanoin minä vuorostani. Kuwagamon oli nyt aivan edessämme, valmiina iskemään.
"YUUKI! KOUSHIRO!"
Tailmon huusi kauhuissaan, ja kyyneleet valuivat sen silmistä. Meidän molempien ihmetykseksi Tailmonin kyyneleet antoivat voimaa sekä sille että Tentomonille, ja ne pystyivät käymään uudelleen Kuwagamonin kimppuun. Ne päihittivät sen viime hetkellä. Silloin minulla välähti.
"Yuuki, anna digivicesi minulle. Katson, saisinko jotain selville sinun Tailmonistasi."

Hieman kummastunut Yuuki teki työtä käskettyä, ja hetkessä olin saanut tietokoneeltani selville uutta tietoa.
"Katsotaanpa.. kultaisten kyynelten Tailmon. Tailmonille tärkeän ihmisen ollessa vaarassa sen silmistä vuotavat kyyneleet saavat sen hohtamaan kultaista valoa. Kultaisilla kyynelillä on valta antaa kaikille ahdingossa oleville valituille digimoneille lisää voimaa, jotta ne pystyvät auttamaan ystäviään. Vau! Yuuki, sinulla onkin aikamoinen digimon,"
sanoin hämmästyksissäni.
Tailmon juoksi meidän luoksemme.
"Oletteko te kunnossa?"
se kysyi, ja me nyökkäsimme.
"Tailmon, tuo oli mahtavaa! En ole koskaan ennen nähnyt mitään tuollaista!"
sanoin äimän käkenä. Tailmon hymyili hieman vaivautuneena.
"Niin no.. en ole itsekään tiennyt pystyväni tuollaiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olen tehnyt mitään tuollaista.."
se sanoi, ja minä nyökkäsin jatkaen:
"Sinun ja Yuukin läheinen yhteys arvatenkin sai kätköissä olleet voimasi tulemaan esiin. Tailmon, tämä on todella hienoa!"

Silloin kuulimme Taichin äänen jostain läheltä, ja pian tämä ilmestyikin näkyviin.
"Yuuki! Koushiro! Onko kaikki hyvin?"
hän huusi. Pian muut tulivat hänen perässään, ja me kerroimme heille koko jutun. Kaikki olivat ihmeissään, mutta yhtä mieltä siitä, että Tailmonin kyky oli todella vaikuttava. Nyt me olimme yhdessä entistä vahvempia, kiitos Tailmonin kultaisten kyynelten.

ATARASHII TAIYŌ

Minä olen Yuuki Yagami, Taichin vuotta nuorempi sisko, ja Hikarin isosisko. Taichin ja Hikarin tapaan myös minä olen valittu lapsi, tosin minun polkuni tähän pisteeseen ei ollut aivan mutkaton. Loppujen lopuksi kuitenkin myös minä löysin digimonkumppanini. Nyt kerron teille tarinani.

Muistan kuin eilisen sen päivän, jolloin Taichi ystävineen lähti kesäleirille. Tuolloin minä jäin kotiin Hikarin kanssa. Suureksi ihmetykseksemme Taichi palasi takaisin kotiin jo myöhemmin samana päivänä. Muistan varmaankin lopun elämääni, että kotiin tultuaan Taichi kertoi kuinka leiri piti keskeyttää, koska lunta tuli ihan liikaa. Silloin tuo kuulosti meistä muista todella oudolta, sillä eihän keskellä kesää satanut lunta!

Myöhemmin Taichi sitten kertoi totuuden siitä mitä kesäleirillä oli tapahtunut, kuinka Taichi ja hänen ystävänsä olivat joutuneet digimonmaailmaan ja tutustuneet digimoneihin. Taichin kotiinpaluusta ei ollut mennyt kovinkaan kauaa, kun myös Hikari joutui osalliseksi tapahtumiin. Yhtenä iltana minä, Taichi ja Agumon olimme viettäneet aikaa huoneessamme. Hikari oli ollut parvekkeella. Yllättäen olimme huomanneet hänen puhuvan jonkun kanssa, ja olimme kaikki rynnänneet parvekkeelle. Hikari ei ollut yksin, vaan hänen seurassaan oli kaksi digimonia. Pientä hetkeä myöhemmin toinen niistä, Tailmon, oli paljastunut kahdeksanneksi valituksi digimoniksi, siis Hikarin kumppaniksi. Tuona iltana minäkin huomasin toivovani, että saisin oman digimonin.

Seuraavana aamuna herätessäni löysin kummallisen esineen tyynyeni alta. Näytin sitä Taichille ja Hikarille, ja se osoittautui digiviceksi, samanlaiseksi kuin heilläkin. Periaatteessa minäkin siis olin valittu lapsi, ja aloin kulkea muiden mukana. Kamppailujen aikana jouduin kuitenkin pysyttelemään taka-alalla, sillä eihän minulla ollut digimonia. Tunsin oloni todella tyhjäksi.

Yhtenä päivänä voitimme yhden suurimmista uhkistamme meidän maailmassamme, ja muut saivat mahdollisuuden lähteä uudemman kerran digimaailmaan korjatakseen maailmojen välisen vääristymän. Minäkin lähdin heidän mukaansa.

Päästyämme digimonmaailmaan minun digiviceni alkoi hälyttää. Lähdimme seuraamaan digivicen näyttämää signaalia, ja hetken aikaa juostuamme saavuimme keskelle metsää, pienelle aukealle.
"Eihän täällä mitään ole.."
ehdin jo sanoa pettyneenä, mutta sitten huomasin kauempana yksinäisen puun.
"Signaali tulee varmaankin tuolta!"
Koushiro huusi, ja lähdimme kaikki juoksemaan puuta kohti. Mitä lähemmäs pääsimme, sitä voimakkaammaksi signaali muuttui. Seisahduimme puun viereen, ja näimme sen alla suojassa auringolta pienen, yksinäisen digimonin. Se paljastui Tailmoniksi. Se näytti melko heikolta, ja sen toisesta korvasta puuttui pieni pala. Aistiessaan läsnäolomme se avasi silmänsä, ja jäi katsomaan minua aivan kuin olisi tiennyt kuka olin.
"Yuuki, oletko se sinä?"
se kysyi hennolla äänellä, ja nousi seisomaan.
"Kyllä, minä olen Yuuki.."
sanoin hieman pölllämystyneellä äänellä. Siitäkös pikku digimon riemastui.
"Sinulla on digivicekin! Yuuki! Minä.. minä olen yhdeksäs kumppanidigimon, sinun kumppanisi.."
Tailmon sanoi yhtäkkiä hyvin kirkkaalla äänellä, ja hyppäsi syliini näyttäen todella iloiselta. Minäkin olin iloinen, ja samaan aikaan myös hieman hämmästynyt. Tajusin samassa, että olin unohtanut housujeni taskuun pienen punaiseen nauhaan pujotetun tiu'un, ja otin sen nyt esiin. Laitoin sen varovasti minun Tailmonini kaulaan. Tailmon hymyili minulle, ja sitten huomioni kiinnittyi taas sen repaleiseen korvaan.
"Tailmon.. mitä sinun korvallesi on tapahtunut?"
kysyin uteliaana. Tämä kallisti päätään, ja vastasi sitten hiljaa:
"Se on ollut tuollainen aina.. siitä lähtien kun kehityin Tailmoniksi. Kai minä sitten olen jotenkin viallinen.."
Pudistin päätäni nopeasti, halaten Tailmonia.
"Et sinä ole viallinen, olet vain ainutlaatuinen. Ja minulle sinä olet täydellisin digimon mitä maa päällään kantaa!"
Tailmon räpäytti silmiään.
"Oikeastiko?"
Nyökäytin iloisena päätäni.
"Tietenkin, enkä halua koskaan erota sinusta."
Tailmonin suu levisi ilahtuneeseen hymyyn, ja näin sen silmissä kyyneliä.
"Voi Yuuki!"
"Tailmon!"

Siitä hetkestä pitäen olemme olleet erottamattomat ystävykset.

Tiukasti suljettu sydän

Istuin yksin talon katolla katselemassa kaupungin yöelämää. Kaupunki oli niin rauhallinen ja kaunis, samaan aikaan niin hillitty ja silti niin täynnä elämää. Jokaisella tässä kaupungissa oli joku jonka kanssa olla, joku, jota rakastaa.

Mutta minä.. minulla ei ollut ketään, vaikka olin etsinyt ja etsinyt, odottanut ja odottanut, vuosi toisensa perään. Sydämeni oli tiukasti suljettu, mutta silti tiesin, että jossakin oli varmasti joku joka minun laillani odotti jotakuta. Jossain oli varmasti joku toinenkin yksinäinen. Minun täytyi vain jatkaa etsimistä.

Keskiöinen aavistus

Theme: No man's band - Pikkusisko



 Menin takaisin huoneeseemme. Hikari oli vieläkin umpiunessa. Huokaisten kapusin omaan sänkyyni, ja nukahdin melkein heti.
Muutamaa tuntia myöhemmin havahduin hereille äitini juostessa kiireesti huoneeseemme. En ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse, käänsin vain unisesti kylkeä ja mumisin:
"Ei kai nyt vielä tarvitse lähteä kouluun..."
Äiti ei kuitenkaan antanut minun nukahtaa uudelleen, vaan ravisteli minua harteista ja huusi:
"Taichi! Hikari! Nyt heti ylös, meidän on lähdettävä!"
Ponkaisin istumaan, ja vasta silloin tajusin jonkin olevan pahasti vialla. Asuntomme oli syttynyt tuleen. Loikkasin ylös sängystä. Hikarikin oli jo herännyt. Tämän päästyä alas sängystä tartuin siskoani kädestä.
"Meidän on päästävä pian pois täältä!"
huusin. Äiti ja isä olivat menneet jo edeltä, olivat kai luulleet että me olimme aivan heidän perässään. Mutta emme olleet. Saatoin kuulla sisälle asti jostain kauempaa kuuluvan sireenin äänen. Palokunta oli selvästi jo tulossa.

Juoksin Hikarin kanssa ulos huoneestamme. Koko asunto oli jo täynnä savua, ja yritin luovia tietämme kohti ulko-ovea. Siihen vain tuntui kuluvan ikuisuus. Ollessamme noin puolessa välissä tunsin otteeni Hikarin kädestä kirpoavan. Tavoittelin hänen kättään uudemman kerran, mutta samalla hetkellä katosta putosi kivimurskaa ja muuta irtaimistoa, enkä enää nähnyt juuri mitään. Savu oli nyt sakeampaa kuin aikaisemmin, ja saatoin nyt jo tuntea polttavan kuumuuden. Sireenin ujelluskin kuului nyt jo lähempää.
"HIKARI!"
minä huusin paniikissa, yskien sankan savun vuoksi. Kuulin Hikarin heikon vastauksen jostain hieman kauempaa.
"Taichi!"
Yritin päästä hänen luokseen, mutta se oli jo melko lailla mahdotonta. Kuumuus oli, jos mahdollista, vieläkin sietämättömämpää. Minun olisi pakko poistua turvallisuuteni vuoksi. En voinut tehdä enää mitään, vaikka en olisikaan halunnut jättää Hikaria liekkeihin.

Ilmestuin pihalle juuri kun palomiehet suuntasivat rappukäytävään. Kaaduin lopen uupuneena ja yskien polvilleni maahan. Hämärästi tajusin äitini ja isäni juoksevan luokseni. Äiti kyykistyi viereeni ja kiersi kätensä ympärilleni paniikissa.
"TAICHI! Missä Hikari on?"
hän suorastaan huusi. Vastasin ääni käheänä:
"Hikari... hän oli ihan takanani.. pidin häntä kädestä kiinni, mutta sitten äkisti otteeni irtosi. Samalla katosta tippui jotain, enkä nähnyt enää mitään. Yritin päästä Hikarin luokse, mutta se oli mahdotonta. Lopulta.. lopulta minun oli pakko lähteä.."
Lopettaessani puhumisen en voinut enää hillitä itseäni, vaan pillahdin itkuun, äidin kädet edelleen ympärilläni.
"Hikari.. se oli minun syyni.."
syytin itseäni lohduttomana. Äiti pudisteli päätään ja silitti hiuksiani rauhoittavasti.
"Älä nyt, Taichi. Loppupeleissä kukaan meistä ei olisi voinut tehdä mitään. Syy ei ole sinun. Meidän on oltava kiitollisia että edes sinä olet kunnossa, vaikka Hikari onkin.."
Äiti ei sanonut sitä loppuun, ei hänen tarvinnut sanoa.

Yhdessä pienessä hetkessä olin menettänyt paitsi kotini ja kissani, myös kaikista tärkeimmän ihmisen elämässäni.. rakkaan pikkusiskoni, Hikarin.

HATE

"Vihaan sinua.. vihaan teitä molempia!"
Daisuke huusi ja heittäytyi sängylleen. Ovi paiskautui kiinni hänen takanaan. Radio huusi täysillä, muttei silti peittänyt jostain toisesta huoneesta kantautuvia riitelyn ääniä.
"En kestä tätä enää.."
Daisuke vaikeroi.
"Pitäkää ne turpanne kiinni!"

Samassa Daisuken huoneen ovi avautui, ja hänen isänsä astui huoneeseen. Daisuke säpsähti, ja kääntyi äkkiä katsomaan tulijaa.
"Mene pois.."
Daisuke mutisi vaisulla äänellä.
"Mitä sanoit, Daisuke?"
hänen isänsä kysyi arveluttavalla äänensävyllä. Daisuke nielaisi, ja suorastaan huusi:
"Mene pois, senkin paska!"

Daisuken isän kasvot punehtuivat suuttumuksesta, ja hän astui hitaasti lähemmäs.
"Daisuke.."
mies sanoi hiljaa, ja ennen kuin Daisuke osasi aavistaakaan, isä oli lyönyt häntä kasvoihin. Daisuke paiskautui takaisin sängylleen, ja hänen isänsä lähti huoneesta paiskaten oven kiinni perässään.

Daisuke nyyhkytti äänekkäästi, ja hautasi pään tyynyynsä. Hänen poskeaan jomotti ikävästi, mutta hän ei juuri sillä hetkellä jaksanut välittää siitä.
Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tällaista kohtelua?
hän kysyi itseltään.
Kadehdin kaikkia, joilla on normaali perhe.

Olohuoneesta kuului jotain, ja Daisuke terävöitti kuuloaan. Jotain särkyi, ja jälleen kuului huutoa.
"Lopeta!"
ääni huusi. Daisuke sävähti. Tuo oli hänen äitinsä ääni.
Isä varmaan taas löi häntä..
Daisuke ajatteli, ja vajosi lattialle polvilleen, halaten Chibimonia surullisena. Hän tiesi kyllä, miten tämä päättyisi. Pian kaikki olisi taas aivan normaalisti, mutta hän ei pystyisi unohtamaan. Ikinä.

Jalkapalloa ja rakkautta osa 2

Treenien päätyttyä olimme kävelleet takaisin Takerun kotiin. Nyt minä vain istuin vaitonaisena poikakaverini sängynlaidalla, ja tuijotin eteeni. Olin huolissani Kenistä, olihan tämä sentään ystäväni.
Takeru oli keittiössä juttelemassa isoveljensä kanssa. En kuullut mitä he puhuivat, enkä välittänytkään kuulla. Painoin pääni käsiini ja nyyhkäisin surkeasti.

En ajatellut siinä mielentilassa kovinkaan järkevästi, joten karkasin ääneti huoneessa olevan suuren ikkunan kautta ja lähdin suunnistamaan Kenin kotia kohti.
Kävelin kadulla pää täysin tyhjänä, enkä oikein edes tajunnut ajautuneeni autotielle. Mutkan takaa lähestyvä auto tuli sekunti sekunnilta lähemmäksi. Seuraava asia jonka tajusin, oli että makasin kyljelläni kadulla. Taichilta saamani lasit olivat hajonneet. Nousin hitaasti ylös, ja lähdin itsepintaisesti jatkamaan matkaani.

Sillä välin Takeru avasi huoneensa oven, ja astui sisään tarkoituksenaan saada oloni paremmaksi. Siispä hän järkyttyi nähdessään auki olevan ikkunan. Hetken aikaa hän vain tuijotti, ennen kuin lähti kertomaan Yamatolle.
"Hän on varmaankin lähtenyt etsimään Keniä! Minä lähden perään!"
Takeru huusi, mutta Yamato pysäytti tämän.
"Ei! Soitan ensin Kenin kotiin ja kysyn onko Daisuke ilmestynyt sinne."

Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun Yamato sai Kenin vanhemmilta kieltävän vastauksen. Takeru hätääntyi pahasti, kiskoi kengät jalkaansa ja lähti.
Minä en koskaan päässyt Kenin kotiin saakka. Olin lyyhistynyt jollekin syrjäiselle kadulle, ja tuijotin vain eteeni. Olin saanut haavan käteeni joutuessani auton tönäisemäksi, ja lisäksi kylkeäni jomotti.
En tiennyt kuinka paljon aikaa oli jo kulunut, kun äkisti kuulin askelia pääkadulta. Seuraavaksi Takeru jo syöksyikin luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.
"Daisuke! Oletko kunnossa?"
hän kysyi hätäisesti. Minä vain nyökkäsin sanattomana ja annoin Takerun nostaa minut käsivarsilleen.
"Mennään nyt takaisin meille.."

Jalkapalloa ja rakkautta

Heräsin kun kuulin herätyskelloni soivan... paitsi ettei se ollut minun herätyskelloni. Haukottelin makeasti ja tunsin jonkun käden lepäävän rintakehäni päällä. Silloin muistin, että olin Takerun luona, ja että nukuin viime yön hänen vieressään. Varovasti siirsin Takerun käden syrjään, ja nousin istumaan. Silmät ristissä hapuilin herätyskellon käteeni. Kello näytti puolta kuutta. Nousin ylös mahdollisimman hiljaa, jotta en herättäisi Takerua, ja poistuin huoneesta.

Matkalla vessaan törmäsin Yamatoon. Aiemmin olin jännittänyt hänen kohtaamistaan, mutta sittemmin hän oli saanut tietää minusta ja Takerusta. Kaikeksi onneksi Yamato oli ottanut sen täysin rauhallisesti, joten minun ei enää tarvinnut jännittää. Hän hymyili minulle ja toivotti hyvää huomenta. Tein samoin ja hymyilin miettiessäni, etten ollut aiemmin tullut toimeen kummankaan pojan kanssa. Mutta nyt seurustelin Takerun kanssa, ja Yamatokin suhtautui minuun hyvin.

Palatessani vessasta menin herättämään Takerun, jotta tämä tulisi kanssani aamiaiselle. Avatessani hänen huoneensa oven näin hänen nukkuvan vielä. Siispä hiippailin lähemmäksi ja annoin hänen huulilleen kevyen suukon, sillä tiesin hänen heräävän siihen. Oikeassa olin.
"Herätys, Takeru. Mennään syömään aamupalaa."

Kävelimme keittiöön, ja istuimme vierekkäisille tuoleille. Puoliksi unessa söin mitä vain käteeni sain, ja ollessamme valmiita lähdimme Takerun huoneeseen pukeutumaan jalkapallotreenejä varten.

Ulkona oli yllättävän kylmä. Huomasimme sen heti, kun astuimme ulos. Ikävä muistutus siitä, että kesä oli jo melkein lopuillaan.
Kentällä tapasimme Taichin ja Kenin. Taichi, esikuvani, oli pirteä kuten aina, ja oli heti valmis aloittamaan treenit. Ken sen sijaan värjötteli erillään muista. Nykäisin Takerua hihasta ja sanoin käyväni Kenin luona.
Seisahduin Kenin viereen ja taputin häntä tuttavallisesti olkapäälle. Hän hätkähti, aivan kuin olisi vasta nyt huomannut tuloni. Katsoessani häntä sain inhottavan aavistuksen, ettei kaikki ollut kunnossa. Kysyin Keniltä asiasta, mutta hän kielsi kaiken.

Samassa Taichi kutsui meitä; oli aika aloittaa treenit. Minä ja Takeru olimme samassa joukkueessa, siispä Keniä ja Taichia vastaan. Ajatuksena se vaikutti ylivoimaiselta, mutta pian me kaikki huomasimme, että tämä kerta oli erilainen.
Takeru sai pallon haltuunsa ja syötti sen tottuneesti minulle. Siinä määrin tottuneesti, kun otti huomioon ettei hän itse edes harrastanut jalkapalloa, vaan oli pikemminkin koripalloihmisiä. Minä taas lähdin kuljettamaan palloa kohti vastustajan maalia. Odotin Kenin millä hetkellä hyvänsä ilmestyvän taakseni havittelemaan palloa, mutta niin ei tapahtunutkaan, joten sain pallon helposti potkaistuksi maaliin. Sama tapahtui kerta toisensa jälkeen. Taichi teki parhaansa, muttei voinut meille mitään ilman Kenin panosta.

Treenien päätteeksi me muut keräännyimme keskustelemaan, mutta vastoin tapojaan Ken lähtikin suoraan kotiin. Yritin estää, muttta Taichi viittilöi minua pysymään paikoillani. Taichi katsoi Kenin loittonevaa selkää ja sanoi mietteliäästi:
"En ymmärrä.. aivan kuin hänen sydämensä ei olisi ollut mukana pelissä."
Katsahdin Takerua huolestuneena, joten hän painoi rauhoittavan suukon huulilleni ja sanoi:
"Älä huolehdi, Dai. Kysymme asiasta kun näemme hänet seuraavalla kerralla."
Nyökkäsin epävarmana, enkä saanut mielestäni Kenin silmien utuista, surullista katsetta. Mikä oikein oli vialla?

Poikien kesken

Aurinko alkoi jo hiljakseen laskea. Kävelimme kolmistaan kuumaa kesäkatua pitkin, minä, Ken ja Takeru. Ken ja Takeru olivat uppoutuneet keskustelemaan. Minä kävelin kädet taskuissa vähän heidän jäljessään ja tuijotin heidän selkiään.
Ennen kuin kunnolla edes tajusin, Takeru jättäytyi vierelleni ja pörrötti leikkisästi hiuksiani kysyen:
"Mitäs meidän pikku Daisuke miettii?"
Tunsin poskieni alkavan helottaa kuumempina kuin täydeltä terältä paistava aurinko, joten säntäsin juoksuun huutaen takanani tuleville pojille:
"Juostaan kilpaa rannalle!"
Takeru naurahti itsekseen ja vilkaisi Keniä, joka totesi päätään pudistellen:
"Daisuke on ikuinen lapsi.. No, juostaan nyt sitten. Tule!"

Koska olin ottanut varaslähdön, ehdin tietysti perille ennen muita. Pysähdyin katselemaan villinä tyrskyävää merta, ja tunsin merkillisen poltteen syvällä sisimmässäni. Suljin silmäni ja hymyilin aidon onnellisena.
Pian kuulin askelia takaani, kun Ken pörhälsi paikalle Takeru vanavedessään. En kääntynyt heti heitä kohden, seisoin vain paikoillani ja nautin tuulen tuiverruksesta punaisenruskeissa hiuksissani.

Seuraavassa hetkessä löysinkin itseni pehmeältä rantahiekalta makaamasta. Takeru oli näes hyökännyt kimppuuni takaapäin ja kampittanut minut. Maistoin hiekan suussani, ja käännähdin pian selälleni. Katsoin sinisilmäistä Takerua leveä virne kasvoillani. Takeru vetäytyi hieman vaivautuneena kauemmas, joten minä pystyin nousemaan takaisin ylös. Tuijotin hetken aikaa muita, ja aloin sitten kiskoa vaatteita pois.
"Eihän tällaista kuumuutta kestä.."
mutisin puoliksi itsekseni, ja hetken päästä minulla oli enää vain sortsit päälläni.
"Ihan totta, eikö teillä muka ole kuuma? Ichijoji, heitä nyt sinäkin tuo koulupukusi pois ja vaihda vapaalle. Mennään uimaan!"
huusin ja syöksyin jo edeltä aaltoihin villisti hihkuen. Ei mennyt kauaakaan kun muut jo seurasivat perässä.

Sukeltelimme ja pidimme hauskaa pitkän aikaa. Takeru sanoi miettivällä äänellä:
"Olisi pitänyt ottaa rantapallo mukaan.."
Heilautin kättäni ja sanoin ruskeat silmät auringonsäteissä loistaen:
"Mitä me siitä? Emme kai tarvitse rantapalloa pitääksemme hauskaa?"
Aurinko sai hiukseni näyttämään lähes kauniin kuparinsävyisiltä, ja vesipisarat kimaltelivat tasaisen ruskettuneella kehollani.
Takeru sanoi oudonkuuloisella äänellä:
"Mitä jos siirtyisimme takaisin rannalle?"

Näin teimme. Ken istahti lämpimälle hiekalle ja tuijotti kuohuvia maininkeja hymyillen. Minä taas heittäydyin vatsalleni ja annoin pääni levätä käsivarsiani vasten. Melkein heti kuulin Takerun kysyvän:
"Dai, jos haluat, niin voisin laittaa sinulle aurinkorasvaa.. Hartiasi näyttäisivät palaneen.. vai mitä sinä luulet, Ken?"
Ken katsoi harteitani, ja nyökkäsi. Siispä Takeru alkoi levittää aurinkorasvaa selkääni. Ken katsoi meitä sivusilmällä ja sanoi:
"Tuota.. taidan mennä vielä hetkeksi uimaan.."
Minä nyökkäsin silmät suljettuina. Salaa olin kiitollinen Kenille, kun hän antoi meidän olla kahden. Tunsin Takerun vahvat kädet ristiselässäni, ja voihkaisin tahattomasti. Takeru totesi hiljaa:
"Olet komea.. ja hyvässä kunnossa. Jalkapallon ansiota varmaankin."
Hän oli oikeassa. Treenasin ahkerasti, ja se kyllä näkyi kun katsoi solakoita jalkojani ja kauniisti ruskettunutta vatsaani. Olin suorastaan elämäni kunnossa.

Pian Takeru nosti minut täysin varoittamatta käsivarsilleen ja lähti kantamaan minua kohti merta. En rimpuillut ollenkaan, nauroinpa vain vaimeasti. Takeru astui veteen ja kantoi minut syvemmälle.
"Haluatko sinä hukuttaa minut?"
kysyin Takerulta ihastunut sävy äänessäni. Takeru vain pudisti päätään, ja ollessaan vyötäröään myöten vedessä päästo viimein irti minusta, ja putosin molskahtaen veteen.

Nousin takaisin pintaan ja syljin vettä suustani Takerun nauraessa. Hiukseni olivat painautuneet melkein päätä vasten. Takeru sanoi minulle hymyillen:
"Nyt näytät vielä suloisemmalta."

Ilta oli kulunut todella nopeasti, ja meidän kaikkien oli aika lähteä kotiin. Hyvästelimme Kenin tämän lähtiessä eri suuntaan kuin me. Jatkoimme kaksin matkaa kotiin. Minun kotini edustalla Takeru yllättäen otti minua kädestä kiinni, nojautui lähemmäksi ja suuteli minua hennosti.
"Rakastan sinua, Dai.."
hän vielä sanoi ja heilautti kättään ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa. Minä seisoin paikallani vielä pitkään ja tuijotin hänen loittonevaa selkäänsä onnellinen läikähdys rinnassani.

Ukkonen

Daisuke oli kutsunut minut luokseen yöksi, ja olin ottanut kutsun kiitollisena vastaan. Hieman ennen lähtöäni hänen luokseen olin sattumoisin kuullut televisiosta, että täksi päiväksi ja tulevaksi yöksi oli luvattu kovaa ukkosta ja rankkasadetta. Arvelin kuitenkin ehtiväni perille ennen myrskyn puhkeamista.
Saatuani kaiken tarpeellisen pakattua kuulin puhelimeni soivan. Kaivoin kapistuksen taskustani ja hymyilin pienesti. Soittaja oli Daisuke. Edelleen hymyillen painoin puhelun yhdistävää näppäintä.
"Hei, Daisuke,"
ennätin juuri sanoa, ennen kuin kuulin Daisuken aina niin reippaan äänen linjan toisesta päästä.
"Terve, Takeru. Oletko sinä pian jo tulossa?"
Muljauttelin silmiäni kysymykselle.
"Kyllä, olen itseasiassa juuri lähdössä,"
vastasin Daisukelle ja olin vielä jatkamassa, mutta Daisuke ehti tapansa mukaan ensin.
"Takeru? Eihän sinua haittaa jos pyydän myös Kenin ja Taichin meille yöksi?"
Olin hieman yllättynyt Daisuken kysymyksestä, mutta vastasin kuitenkin sovinnollisesti:
"Ei tietenkään haittaa, tiedän että sinä ja Ken olette nykyisin läheisiä ystäviä, ja Taichi on aina hauskaa seuraa. Oletko pyytänyt ketään muita?"
Kului pieni hetki, ennen kuin Daisuke vastasi.
"Pyysin kyllä Koushiroakin, mutta hänellä oli joitain omia kiireitä. Jun on jossakin huitsin kuusessa, arvatenkin piirittämässä Yamatoa, joten saamme olla ihan rauhassa."
Minä nyökyttelin puhelimen toisessa päässä.
"No hyvä. Minä ja Patamon lähdemme sinne, soita sinä Taichille ja Kenille."
Daisuke vastasi myöntävästi, ja lopetin puhelun.

"No niin, Patamon, eiköhän lähdetä,"
sanoin laittaessani hatun päähäni.
"Pääset tapaamaan Chibimonia, Wormmonia ja Agumonia."
Patamon nyökkäsi iloisesti ja lennähti tavanomaiselle matkustuspaikalleen minun päälaelleni.
"No niin, sitten mennään!"
sanoin ottaen aiemmin pakkaamani repun ja laukun mukaan ja sulkien kotioven perässäni.

Kävellessäni vilkuilin taivasta epäluuloisena.
"Toivottavasti ehdimme perille ennen sadetta.."
mutisin puoliääneen. Ennätimme kävellä jonkin aikaa, kunnes ensimmäiset sadepisarat valuivat maahan. Hetkeä myöhemmin olimme molemmat aivan läpimärkiä.
"Pahus soikoon.. pidä kiinni, Patamon, minä pistän juoksuksi,"
sanoin, ja tein työtä käskettyä.

Juoksin koko matkan Daisuken talolle, ja soitin ovikelloa likomärkä Patamon päälaellani. Kuulin askelia oven toiselta puolen, ja samassa se avautuikin.. tosin sen avasi Taichi, eikä Daisuke kuten olin odottanut.
"Ai hei, Takeru ja Patamon,"
Taichi sanoi hymyillen.
"Daisuke on Kenin kanssa tekemässä välipalaa, ja pyysi minua avaamaan oven. Te taisitte kastua pahasti?"
Nyökäytin päätäni alakuloisena, ja vastasin:
"Niin tässä pääsi käymään."
Astuimme peremmälle, ja otin märät päällysvaatteet päältäni ja vein ne kuivumaan. Daisuke ja Ken olivat sillä välin saaneet  kaiken valmiiksi, ja me kaikki keräännyimme Daisuken huoneeseen.
"Okei, kaverit. Pelataanko pleikkaria?"
Daisuke ehdotti kaivaen esiin jalkapallopelin. Taichi ja Ken vastasivat heti myöntävästi, mutta minä protestoin puoliksi leikilläni:
"Epäreilua! Te kaikki muut olette oikeastikin hyviä jalkapallossa, ja minä taas en!"
Purskahdin kuitenkin nauruun, ja niin tekivät myös kaikki muut.

Emme kuitenkaan ehtineet pelata kovin kauaa, kun kuulimme ulkoa korviahuumaavaa jyrinää.
"Ai niin, täksi päiväksihän luvattiinkin ukkosta,"
Taichi sanoi, ja me muut nyökyttelimme. Etenkin Daisuke näytti pettyneeltä joutuessamme lopettamaan pelaamisen, minä en niinkään, koska olin ollut häviöllä joka tapauksessa. Hajaannuimme ja otimme pienessä hetkessä suurimman osan talon elektroniikkalaitteista pois päältä, jättäen vain välttämättömimmät.

Sitten keräännyimme keittiöön syömään herkkuja ja seuraamaan ukkosen voimistumista. Minua pelotti, mutta tiesin että ollessamme yhdessä meillä ei olisi mitään hätää.

Taichin ja Yamaton villi viikonloppu

Heräsin syvimmästä unestani siihen, kun puhelimeni soi varsin itsepintaisesti. En jaksanut vaivautua vastaamaan, käänsinpä vain kylkeä. Puhelin kuitenkin jatkoi soimistaan, joten ajattelin, että kai siihen pitäisi vastata. Ponkaisin ylös ja nappasin puhelimen käteeni. Vastasin väsyneenä, ja kuulin samassa Yamaton äänen.
"Taichi, vastasithan sinä viimein! Missä sinä olit?"
Haukotellen vastasin:
"Olin nukkumassa.. väsyttää vieläkin hurjasti.."
Linjan toisesta päästä kuulin Yamaton varsin yllättyneen äänen:
"Olit nukkumassa? Taichi, kello on jo puoli kolme iltapäivällä!"
Haukotellen hapuilin kellon käteeni. Se tosiaan oli jo puoli kolme. Nousin seisomaan ja sanoin Yamatolle:
"Odota, menen pesemään hampaat.."

Vaelsin vessaan puhelin edelleen korvalla. Silmät vielä puoliksi ummessa kurkotin ottamaan hammasharjani hyllyltä. Samalla kuitenkin onnistuin tyrkkäämään isäni hammasharjan suoraan vessanpönttöön.
"Hitsi.."
mutisin ja noukin harjan irvistellen ylös, laitoin sen lavuaarin reunalle kuin muina miehinä, ja pesin käteni.
"Taichi, mitä siellä tapahtuu?"
Yamato kyseli kuullessaan minun jupisevan itsekseni.
"Ei mitään kummallista.. tiputin iskän hammasharjan vessanpönttöön.."
Yllätyksekseni Yamato repesi nauruun. En sanonut mitään, annoin vain hänen nauraa, ja jatkoin hampaideni pesemistä.
Päästessäni ulos vessasta kysyin Yamatolta:
"Oliko sinulla jotain asiaa, vai miksi soitit?"
"Niin tuota Taichi, tulisitko meille? Isä lähtee koko viikonlopuksi työmatkalle, ja Takeru on tulossa sinne, enkä haluaisi olla yksin.."
Yamato sanoi odottavan kuuloisena.
Mietin hetken, ja sanoin sitten:
"Totta kai tulen. Jos Takeru kerran tulee tänne, niin en tosiaan jää kuuntelemaan hänen ja Hikarin kuhertelua.. Sanon vain äidille että tulen, pakkaan mukaan jotain, ja tulen sinne."
"Okei, nähdään pian. Odotan sinua."
Yamato sanoi ja lopetti puhelun. Minä pakkasin reppuun jotain välttämättömyyksiä, ja juoksin sanomaan äidille:
"Äiti, menen Yamaton luokse viikonlopuksi!"
Äiti katsoi minua hieman epäillen, joten lisäsin viattomasti:
"Me valvotaan myöhään ja kuunnellaan musiikkia ja tilataan pitsaa ja.."
Äiti naurahti, pörrötti jo ennestään sekaisin olevia hiuksiani ja sanoi:
"Taichi, kyllähän minä tiedän että te olette kiltisti. Ottaisitko kuitenkin mukaasi pipareita ja pirtelöä ja..."
"Ei... ei kiitos! Voimme molemmat pahoin jos syömme niitä!"
sanoin hätäisesti. Kyllä minä äidin keittotaidot tiesin. Menin hakemaan itselleni leipäpalan, ja lisäksi otin jääkaapista pari pulloa limsaa kaiken varalta. Sitten juoksin eteiseen, laitoin kengät jalkaan ja olin jo menossa ulos ovesta, kun äiti huusi perääni:
"Taichi! Ota tästä vähän rahaa, niin saatte sitten sen pitsan lisäksi jotain muutakin."
Otin äidiltä kahdenkympin setelin, työnsin sen taskuuni ja lähdin.

Hölkätessäni katua pitkin törmäsin Takeruun, joka oli selvästi menossa meille. Hänellä oli mukanaan kukkakimppu ja rasiallinen suklaata. Hän tervehti minua nopeasti ohimennessään. Huusin hänen peräänsä:
"Pidäkin hyvä huoli siskostani!"
Sain vastaukseksi vain kädenheilautuksen. Huokaisten jatkoin matkaani, ja saavuinkin piakkoin perille. Soitin Yamaton ovikelloa ja odotin että hän tulisi avaamaan.
Odotellessani naputin ajatuksissani rappukäytävän lattiaa ja olin jo soittamaisillani ovikelloa toistamiseen, kun ovi yllättäen aukeni ja minut kiskaistiin sisään.
"Taichi! Tulithan sinä!"
Yamato huusi ilahtuneena.
"Minä jo odottelinkin sinua."
Kohautin harteitani anteeksipyytävästi.
"En mahtanut mitään, äiti pidätteli minua. Hän yritti tunkea mukaani ties mitä syötävää.."
Yllättäen Yamato näytti kauhistuneelta, tarrasi minua harteista ja kysyi:
"Taichi, et kai sinä vain ottanut niitä? Muistathan mitä Koushirolle kävi kun hän söi äitisi tekeleitä?"
Pyöräytin silmiäni paljonpuhuvasti.
"Hölmö! En tietenkään ottanut! Minulla ei ole aikomustakaan viettää koko aikaa vessassa."
Yamato hymyili helpottuneesti ja sanoi:
"No hyvä. Tule toki peremmälle siitä eteisestä."

Tein työtä käskettyä. Koko asunto oli hiljainen.
"Lähtikö isäsi jo?"
kysyin matkallani Yamaton huoneeseen. Tämä kääntyi katsomaan minua, ja nyökkäsi hymyillen.
"Kyllä, lähti vähän ennen kuin sinä tulit. Ajattele, Tai, koko viikonloppu kahdestaan!"
Hymyilin leveästi, ja annoin Yamaton taluttaa minut huoneeseensa kädestä pitäen. Istuimme vierekkäin sängynlaidalla ja olimme hetken aivan hiljaa. Viimein minä rikoin hiljaisuuden sanomalla:
"Äiti antoi minulle vähän rahaa mukaan.. voimme ostaa sen pitsan lisäksi jotain muutakin."
Ojensin setelin Yamatolle. Tämä otti sen vastaan ja kysyi sitten:
"Mitä jos tilaisin sen pitsan nyt? Mitä sinä haluat siihen?"
Katsoin Yamatoa vihjailevasti.
"Ai niin tietysti, se tavallinen,"
Yamato sitten korjasi nopeasti.
"Minä menen nyt tilaamaan.. Kävisitkö sinä sillä välin kaupassa?"
Nousin samassa seisomaan. Olisihan se pitänyt arvata.
"Yama, jotenkin arvasin että teetät kaikki raskaat työt minulla,"
sanoin leikkisästi ja katsoin Yamaton kauniita silmiä.
"Mutta sinä olet fyysisesti paremmassa kunnossa kuin minä, kun kerran pelaat sitä jalkapalloa."
"Hyvä on, hyvä on, ymmärsin kyllä. Mitä kaikkea minä ostan?"
kysyin Yamatolta. Tämä mietti hetken ja sanoi sitten:
"Osta vaikka suklaata, perunalastuja ja limsaa.. Joo, eivätköhän ne riitä. Hei, mitä jos tilaisin kaksi pitsaa saman tien?"
Nyökkäsin hyväksyvästi ja lähdin kauppaan, joka ei onneksi ollut kaukana. Ehdin viime tipassa ostaa kaiken tarvittavan, ennen kuin työvuorossa ollut myyjä ajoi minut ulos sanoen, että oli sulkemisaika. Katsoin häntä bambinsilmilläni, joten hän antoi minulle vielä pussin karkkia ilmaiseksi.

Juoksin iloisena takaisin Yamaton luokse. Pitsat olivat sillä välin jo tulleet.
"Hei, Yamato! Mitä jos söisimme toisen pitsoista nyt heti? Minulla on kauhea nälkä!"
huikkasin Yamatolle heti saatuani kengät pois jaloistani. Yamato nyökkäsi.
"Kyllä se minulle käy. Sen jälkeen voisimme kenties pelata pleikkarilla jonkin aikaa, vai mitäs sanot, Tai?"

Näin teimme.Söimme kahteen pekkaan koko pitsan yhdessä hujauksessa, ja siirryimme sitten pelaamaan räiskintäpelejä Takerun pleikkarilla.
Pelasimme yömyöhään, ja päätimme sitten lähteä vielä kävelemään ulos. Oli kaunis, lämmin kesäyö, taivaalla ei näkynyt ensimmäistäkään tähteä. Kävelimme katuja pitkin kylki kyljessä. Hymyilin itsekseni miettiessäni, että äiti saisi sydänkohtauksen, jos saisi tietää minun olevan vielä ulkona. Kerroin ajatuksistani myös Yamatolle. Tämä sanoi hymyillen:
"Kaipa äitisi tietää että olet kanssani täysin turvassa?"
Nyökkäsin väsyneesti hymyillen, ja nojasin Yamaton olkapäähän. Pian Yamato päätyi ottamaan minut vahvoille käsivarsilleen, ja kantoi minut rauhallista vauhtia kävellen takaisin kotiinsa. Siellä hän laski minut varoen sängylleen, otti kengät jaloistani ja antoi hellän suukon huulilleni.
"Nuku hyvin, Taichi.."
Viikonloppu oli vasta alussa..

Ottelu, joka muutti kaiken

Hei, minä olen Taichi Yagami, viidenneltä luokalta. Harrastan jalkapalloa, ja kulutankin siihen todella paljon aikaa, sillä haluan joskus olla yksi Japanin, ellen koko maailman huipuista. Kanssani samalla luokalla oleva Sora pelaa kanssani myös samassa joukkueessa. Ollakseni rehellinen minun on myönnettävä, että taidan olla ainakin hieman ihastunut häneen. Olen pelannut jalkapalloa jo pienestä pitäen, enkä koskaan ole kärsinyt pieniä nyrjähdyksiä vakavammista onnettomuuksista. Tiedän kuitenkin, että jokainen lajia harrastava loukkaantuu jonkin asteisesti joskus, jotkut lievemmin, jotkut vakavammin. Siispä odotan kauhulla, milloin se tapahtuu minulle.

Sinä kyseisenä päivänä minulla oli taas uksi ottelu edessäni. Kello ei ollut varmastikaan enempää kuin kuusi aamulla, kun jo olin jalkeilla, ja puhelimen ääressä. Tarkoitukseni oli soittaa Soralle. Tämä vastasikin muutaman soiton jälkeen.
"Taichi? Sinäkö siellä?"
Sora kysyi, ja minä vastasin myöntävästi.
"Niin.. ajattelin soittaa sinulle, ja.."
Sora kuitenkin keskeytti minut.
"Mutta Taichi, ethän sinä yleensä soita minulle, vaan minä sinulle.. Sitä paitsi ottelunhan on tarkoitus alkaa vasta yhdeksältä. Onko kaikki hyvin?"
Nyökyttelin langan toisessa päässä.
"Mmh.. totta kai on, ei hätää.."
Sora ei kuitenkaan ollut niin helposti huijattavissa.
"Taichi, minä tunnen sinut kyllä, ja tiedän milloin sinua painaa jokin. Liittyykö se jotenkin tämänpäiväiseen otteluun?"
Nielaisin äänekkäästi. Tiesin, etten voisi valehdella Soralle.
"Kyllä.. minulla on omituinen aavistus, että jotain tapahtuu tänään.."
mutisin, ja Sora vetäisi henkeä ennen jatkamistaan.
"Voi, Taichi.. älä ajattele sitä liikaa. Ihan hyvin se menee, niin kuin aina ennenkin."
Minun täytyi myöntää olevani samaa mieltä.
"Olet varmaankin oikeassa, ja minä huolehdin turhia. Nähdään myöhemmin, Sora!"
Lopetin puhelun, mutta en kuitenkaan tuntenut itseäni täysin vakuuttuneeksi.

Muutamaa tuntia myöhemmin joukkueemme oli jo kerääntynyt pelikentälle, ja valmentaja jakoi parhaillaan ohjeita.
"Sora, sinä olet taas keskikenttäpelaaja. Taichi on hyökkääjä."
Valmentajan siirtyessä jakamaan vinkkejä muille pelaajille Sora rutisti kättäni.
"Hyvin se menee, Taichi. Luota vain minuun."
Nyökkäsin hermostuneena.
"Tiedän, Sora. Kiitos."
Siitäkään huolimatta pelkoni eivät täysin hälvenneet.

Kului vielä hetki, ennen kuin ottelu alkoi. Pääsin tapani mukaan heti alussa kunnolla vauhtiin, ja sain viiden peliminuutin jälkeen tehtyä ensimmäisen maalin. Toinen maalitilanne syntyi kahdeksannen minuutin kohdalla, ja lauoin pallon taas maaliin. Yleisö hurrasi, ja jotkut näkyivät ottavan valokuviakin.
Ottelusta oli kulunut vasta puolisen tuntia, kun sain seuraavan maalintekomahdollisuuden. Pallo oli hallussani, kun täysin varoittamatta yksi vastajoukkueen pelaajista syöksyi suoraan kohti. Keskityin vain pitämään pallon itselläni, enkä siten heti huomannut mitä oli tapahtumassa, ennen kuin se sitten tapahtui.
Kimppuuni syöksynyt pelaaja taklasi minut ilkeästi. Taistelin kaikin voimin vastaan pitääkseni jalkani hallinnassa, mutta se oli aika lailla hyödytöntä, ja seuraavassa hetkessä tajusin kaatuvani maata kohti. Pian jo makasinkin nurmikentällä pitkin pituuttani, iskun saanut jalka kuin tulessa. Kuulin tuomarin viheltävän pelin poikki. Tajusin vain hämärästi Soran ja katsomossa istuneen Koushiron kiirehtivän luokseni.
"Taichi! Oletko kunnossa?"
he huusivat kuin yhteen ääneen. Minä pudistin päätäni heikosti ja valitin heti seuraavaksi suureen ääneen pistelevää, viiltävää kipua.
"Jalkaan sattuu kamalasti.."
vaikeroin maatessani edelleen kippurassa maassa. Koushiro polvistui viereeni ja rutisti kättäni kevyesti.

Hetkeä myöhemmin kuulin ambulanssin sireenin äänen. Joku oli ilmeisesti jo hälyttänyt apua. Olin siitä salaa erittäin kiitollinen. Ambulanssimiehet kiirehtivät paareineen kentälle ja nostivat minut varovaisesti paarien kyytiin ja kiidättivät ambulanssiin. Koushiro ja Sora seurasivat, pyytäen päästä mukaan. Miehet myöntyivät siihen heidän selitettyään, että me kolme olimme läheisiä ystäviä.
"Tulkaa sitten mukaan. Sairaalassa joudutte kuitenkin odottamaan jonkin aikaa, kun tutkimme ystävänne jalan."

Sairaalaan päästyämme miehet kiidättivät minut heti tutkittavaksi Koushiron ja Soran istuessa odotustilaan. Jonkin aikaa he molemmat olivat hiljaa, kunnes Sora sanoi hiljaisella äänellä:
"Koushiro, tämä on kamalaa.. olen niin huolissani Taichin puolesta. Mitä jos.."
Koushiro puristi Soran kättä varovasti, ja pudisti päätään.
"Sshh... kyllä kaikki kääntyy parhain päin. Me voimme nyt vain odottaa ja toivoa parasta."

Kului jonkin aikaa, ennen kuin lääkäri tuli Soran ja Koushiron luokse. Molemmat nousivat heti ylös.
"Ystävänne voi nyt verrattain hyvin. Hänen toinen jalkansa on murtunut ja hän on mustelmilla. Haluamme pitää hänet täällä tarkkailussa yön yli. Kotiin päästessään hänen täytyy ehdottomasti levätä. Kaikki fyysinen rasitus on ehdottomasti kielletty, kunnes jalka on parantunut. Pystyessään taas kävelemään hän joutuu käyttämään kainalosauvoja jonkin aikaa. Voitte nyt mennä katsomaan häntä."

Koushiron ja Soran tullessa huoneeseen hymyilin alakuloisesti.
"Tulikin nyt pitkä lepotauko minulle.. hoitaja sanoi, etten saa pelata useisiin kuukausiin."
Sora pudisti päätään.
"Taichi, nyt sinun on tärkeintä keskittyä vain ja ainoastaan paranemiseen. Joukkue pärjää kyllä sen aikaa ilman sinua, vaikka oletkin tähtipelaaja."
Hymyilin edelleen surullisesti.
"Ennätin sentään tehdä kaksi maalia.."
jatkoin apeaan sävyyn.
"Jos kaikki menee hyvin enkä tee mitään tyhmää, pääsen kuulemma huomenna kotiin. Tuletteko katsomaan minua sitten kun olen kotiutunut?"
Sekä Sora että Koushiro nyökyttelivät.
"Totta kai tulemme. Sinun olisi nyt varmaan parasta levätä, Taichi. Nähdään sitten huomenna."
Heilautin apeasti kättäni.
"Hyvä on, nähdään huomenna.."

Lähdettyään huoneesta Koushiro ja Sora vaihtoivat vielä muutaman sanan.
"Taichi on ihan maassa.."
Sora sanoi ja Koushiro jatkoi:
"Eikä ihme, hän joutuu kentältä sivuun kuukausiksi. Meidän täytyy keksiä jotain hänen piristämisekseen. Kuule, Sora, minun täytyy nyt juosta, mutta soitellaan myöhemmin illalla, jooko?"
Sora nyökkäsi.
"Hyvä on, tehdään niin. Minunkin pitää kiiruhtaa jo kotiin."
Sanottuaan pikaiset heipat toisilleen he erkanivat eri suuntiin, ajatukset minussa. Tämä onnettomuus tiesi minulle pitkää pelitaukoa, ja juuri kun olin ollut elämäni kunnossa. Minun täytyisi vain kestää, ja keskittyä paranemiseen, jotta pääsisin taas pelikentille mahdollisimman pian.

Terriermania

Olin sopinut Henryn kanssa, että me lähtisimme yhdessä digimoniemme kanssa Coloradoon tapaamaan Henryn kaukaista ystävää, Willisiä. Tämä oli kuulemma soittanut Henrylle paria päivää aikaisemmin ja Henry oli kertonut minusta ja digimonistani, jolloin myös minut oli kutsuttu mukaan.

Matkapäivän aamuna tapasin Henryn ja hänen Terriermoninsa juna-asemalla. Oma digimonini oli täynnä intoa, sillä emme matkustelleet kovinkaan usein. Matkan ajaksi olin laittanut Terriermonin kaulaan vaaleanvihreän nauhan, jonka olin sitonut rusetille.
"Hei, Henry!"
huikkasin iloisesti juostessani Terriermon päälaellani matkustaen heitä vastaan.
"Terve, Rosalee! Olette juuri ajoissa, junamme lähtee ihan kohta. Oletteko te valmiita lähtöön?"
Nyökäytin päätäni reippaasti.
"Siitä voit olla varma! Terriermonkin on aivan innoissaan."

Samalla hetkellä junamme lipuikin asemalaiturille, ja nousimme sisään. Sisällä junassa hakeuduimme omille paikoillemme ja valmistauduimme tuntien matkaan kohti Coloradoa. Digimonimme eivät olleet pysyä nahoissaan. Pian juna jo lähtikin liikkeelle.

Matka oli pitkä, ja jossakin vaiheessa matkaa minä nukahdin. Havahduin vasta kun Henry ravisteli minua hereille.
"Rosalee, herää! Saavuimme juuri asemalle. Olemme perillä!"
Räväytin saman tien silmäni auki ja tähyilin ulos junan ikkunasta. Terriermonimme olivat taas täynnä virtaa ja olivat jo menossa ulos junasta. Naurahtaen Henry ja minä seurasimme niitä.

Astuessamme matkatavaroinemme ulos junasta vilkuilin innokkaasti ympärilleni. Henry nykäisi minua kevyesti kädestä ja viittoili tulemaan mukaansa. Siristelin silmiäni ja huomasin hieman syrjemmällä seisovan nuoren, vaaleahiuksisen pojan, joka näytti todella mukavalta ja ystävälliseltä. Leukani loksahti auki huomatessani, että tuon pojan, jonka siis täytyi olla Willis, vieressä seisoi Terriermon.
"Mitä.. Terriermon.."
sain juuri ja juuri soperrettua. Sekä Henry että Willis nauroivat.
"Juuri tuosta syystä Willis halusi myös sinutkin mukaan. Ajattelimme, että voisimme pitää yhdessä Terriermon-tapaamisen."
Minä nyökyttelin päätäni iloisesti ja menin halaamaan Willisiä.
"Kiitos kutsusta, tämä on todella hienoa!"
Willis nyökytteli nauraen.
"Ilo on minun puolellani, hienoa että pääsit tulemaan! Mitäs sanotte, lähdetäänkö nyt meille? Voisin samalla näyttää teille hiukan paikkoja."
Minä ja Henry nyökyttelimme. Kutsuimme digimonejamme, ja mahdoimme näyttää kaikki varsin hassuilta, koska meidän jokaisen pään päällä matkusti Terriermon. Willisin Terriermon oli ensimmäinen joka niin teki, ja saman tien minun ja Henryn Terriermonit seurasivat esimerkkiä. Minun ja Henryn kulkeminen oli hieman hoippuvaa, mutta Willis oli jo tottunut kulkemaan Terriermon päänsä päällä.
"Näin säästätte digimoninne jalkoja, ja samalla saatte suojaa auringolta, täällä Coloradossa kun aurinko paistaa melkein aina,"
Willis vinkkasi hymy huulillaan.
Nyökyttelimme itsekin hymyillen. Willisin neuvo kuulosti kaikesta päätellen aivan järkevältä.

Jonkin matkaa käveltyämme saavuimme Willisin kotiin. Avatessaan kotitalonsa oven hän pyysi meitä tulemaan sisälle ja jatkoi sitten kertomustaan toisesta digimonistaan Kokomonista, joka oli myös Terriermonin veli. Hän paljasti hieman surumielisenä kuinka virus oli iskenyt hänen digimoniinsa ja lopulta tuhosi sen. Myöhemmin Willisin ja hänen ystäviensä Daisuken ja muiden ponnistelujen ansiosta Kokomon oli syntynyt uudestaan.
Willis johdatti meidät huoneeseensa ja tarjosi meille juotavaa, olimmehan varmaankin väsyneitä ja janoisia matkan jäljiltä. Terriermonimmekin olivat jo ehtineet tehdä tuttavuutta, ja näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään.

Aika kului nopeasti, ja pian oli jo pimeää. Valmistauduimme käymään nukkumaan, ja ajattelin että tästä matkasta tulisi vielä aivan mahtava. Siitä me kaikki pitäisimme omalta osaltamme huolen.

DIGIMODIFY! - Rosaleen ja Terriermonin tarina -

Sen piti olla aivan tavallinen yö. Olin mennyt illalla aivan normaalisti nukkumaan. Jossakin vaiheessa yötä heräsin huoneeni kylpiessä oudon vihreässä valossa. Saatuani silmäni auki näin valon tulevan tietokoneestani, josta juuri ilmestyi soikea, vaaleanvihreä esine. Läheisempi tarkastelu tuotti tulosta, ja tajusin sen olevan digimuna. Kävelin sen luokse ja nostin sen syliini. Se oli lämmin, ja siitä lähti kummallista hehkua. Hämmentyneenä kävelin se sylissäni takaisin sänkyyn, ja nukahdin.

Kaksi päivää myöhemmin digimuna kuoriutui, ja siitä ilmaantui hennon vaaleanvihreä, pehmeän kumimainen pieni digimon, Gummymon. Se oli niin suloinen. Vihdoinkin olin saanut itselleni todella luotettavan ystävän, joka olisi kanssani joka päivä. En nimittäin voinut kehuskella sillä, että minulla olisi ollut kovin paljoa ystäviä.

Aikaa kului, ja eräänä kesäisenä lämpimänä päivänä Gummymonista kehittyi Terriermon. Pitkine korvineen ja vihreävalkoisine värityksineen se oli maailman suloisin olento. Ymmärsin heti, että meistä tulisi todella läheisiä. Pelasimme hyvin yhteen heti ensihetkestä lähtien.

Eräänä päivänä taistelimme tuntematonta Leomonia vastaan. Yhdessä vaiheessa olimme jo häviöllä, mutta sitten Terriermon kokosi viimeisetkin voimanrippeensä ja pääsi Leomonin niskan päälle, ladaten sitten sen tiedot itseensä. Juoksimme Terriermonin kanssa toisiamme kohti, ja se loikkasi iloisena syliini.
"Voi Terriermon, se oli hieno taistelu!"
kehuin ystävääni, ja kuulin samassa vieraan äänen takaani.
"Se oli vaikuttavaa katseltavaa, täytyy myöntää."
Niin tuo ääni sanoi, ja käännähdin heti katsomaan taakseni Terriermon sylissäni. Puhuja oli nuori poika, joka esittäytyi Henryksi. Huomasin, että hänelläkin oli Terriermon. Se roikkui rennosti kesyttäjänsä olalla.
"Sinullakin on Terriermon!"
sanoin hölmönä. Henry nyökkäsi hymyillen, ja sanoi:
"Niin on. Olemme parhaat ystävät. Niin kuin te kaksikin näytätte olevan."
Nyökkäsin, ja olin jo vastaamassa, mutta Terriermon ehti ensin.
"Niin olemme, olemme olleet siitä asti kun tapasin Rosaleen."
Henry kohotti kulmiaan.
"Rosalee, se on siis sinun nimesi. Oletko sinäkin digimonkesyttäjä?"
Hipaisin vyötärölläni olevaa vaaleanvihreää digivicea, ja nyökkäsin sanoen:
"Kyllä olen."

Seuraavassa hetkessä Henry jo viittilöi minua mukaansa sanoen:
"Tule mukaani, Rosalee, niin esittelen sinut ystävälleni Takatolle ja hänen digimonkumppanilleen, Guilmonille."
Nyökäytin päätäni ja kiirehdin Henryn perään. Pientä hetkeä myöhemmin saavuimme läheiseen puistoon, jossa itsekin olin käynyt Terriermonin kanssa useaan kertaan. Pienen matkan päässä edessäni näin vieraan, nuoren pojan ja tämän vieressä digimonin, jota en muistanut nähneeni koskaan ennen. Pojalla oli ruskeat hiukset ja yllään sininen huppari sekä vaaleanharmaat housut. Kaulan ympärillä roikkuvassa ketjussa oli keltainen digivice. Hänen digimoninsa oli väriltään punavalkoinen, dinosauruksen näköinen ja melko suuri, ainakin jos vertasi sitä ja Terriermonia. Millä nimellä Henry olikaan tuota digimonia kutsunut? Guilmon?

Kuullessaan askelia takaansa tuo poika kääntyi äänien suuntaan.
"Takato! Löysin sattumalta ystäviä tuolta kadulta,"
Henry sanoi. Astuin hieman ujona lähemmäksi, ja Terriermon loikkasi sulokkaasti sylistäni, tehden kierähdyksen ilmassa ja laskeutuen sitten suoraan eteeni itsevarman näköisenä. Takato näytti hämmentyneeltä.
"Terriermon.. oletko sinäkin siis digimonkesyttäjä?"
hän kysyi minulta, ja nyökkäsin hymyillen.
"Kyllä, olen Rosalee. Ja tässä on Terriermon, kuten varmaan jo huomasitkin. Hauska tavata, Takato,"
sanoin, ja ojensin käteni hänelle. Tämä tarttui siihen reippaasti.
"Hauska tavata sinutkin, Rosalee. Nythän meillä onkin tässä sitten Terriermonia kaksin kappalein,"
hän lisäsi, ja minä naurahdin sanoen:
"Totta.. kuule, Henry sanoi äsken, että sinun digimonisi nimi on Guilmon. En ole koskaan kuullutkaan siitä.. voitko kertoa siitä jotain?"
Takato nyökkäsi heti.
"Totta kai. Kerron siitä mielelläni kaikille, jotka vain haluavat kuunnella. En oikeastaan ihmettele että et ole koskaan kuullut Guilmonista, sillä minä loin sen itse. Kehittelin sen alusta asti täysin itse, ja sitten eräänä päivänä se realisoitui. Miten sinä sait oman digimonisi?"
hän tiedusteli.
"Terriermonin digimuna ilmestyi yhtenä yönä tietokoneestani. Yhtenä päivänä digimuna sitten kuoriutui, ja siitä ilmestyi ensin Gummymon, joka sitten kehittyi Terriermoniksi. Entä Henry? Miten hän sai oman Terriermoninsa?"
kysyin. Takato oli jo vastaamassa, mutta Henry oli kuullut kysymyksen, ja vastasi hieman kauempaa:
"Kerran sain isältäni digimonpelin, ja pelasin sitä paljon. Pelissä minun digimonini oli Terriermon. Eräänä päivänä se sai pahasti selkäänsä taistelussa ja sitten seuraavassa hetkessä se tuli ulos tietokoneen ruudusta ja realisoitui tässä maailmassa. Siitä päivästä lähtien minä ja Terriermon olemme olleet parhaita ystäviä."
Henry oli hetken hiljaa, ja jatkoi sitten:
"Takato! Rosalee! Katsokaa tätä!"
Teimme työtä käskettyä, ja yllätyimme hieman siitä, mitä näimme. Meidän kaikkien kolmen digimonit olivat pistäneet leikiksi. Sekä minun että Henryn Terriermonit olivat kavunneet Guilmonin selkään, Guilmon puolestaan juoksenteli ympäri puistoa. Minun Terriermonini oli kiivennyt Guilmonin päälaelle, ja sillä näytti olevan todella hauskaa. Henry siirtyi viereemme, ja tiedusteli minulta:
"Tuota, Rosalee.. kuulutteko sinä ja Terriermon johonkin tiettyyn porukkaan, vai toimitteko kahdestaan?"
Pudistin päätäni, ja vastasin sitten:
"Ei, emme ole koskaan kuuluneet mihinkään tiimiin, vaan olemme aina toimineet kaksin. Myönnän kyllä, että olisi vaihtelun vuoksi hienoa toimia vähän suuremmassakin porukassa."

Henry ja Takato vaihtoivat merkitsevän katseen, ja sitten Takato otti puheenvuoron.
"No.. koska sinulla on digivice ja digimon, ja olet siis digimonkesyttäjä, ehdotan sinulle että liittyisit meihin."
Olin jonkin aikaa hiljaa. Takato ja Henry vaihtoivat taas katseen, tällä kertaa hermostuneen sellaisen. Se oli melkeinpä huvittavaa. Viimein päätin kuitenkin päästää pojat jännityksestä.
"Takato... Henry... olen iloinen saadessani kertoa, että tästä päivästä lähtien minä ja Terriermon olemme teidän tiiminne jäseniä!"
Takato ei ollut uskoa korviaan.
"Ihanko totta? Todella hienoa!"
Sekä Takato että Henry sulkivat minut halaukseen. Halasimme toisiamme useamman minuutin ajan, kunnes vetäydyimme eroon toisistamme. Saatoin huomata Takaton silmissä ilon kyyneliä.
"Ryhmäämme kuuluu myös yksi muu jäsen, tyttö nimeltä Rika, ja tietysti hänen digimonkumppaninsa, Renamon. Hekin varmasti toivottavat sinut tervetulleeksi tiimiin."

Sinä päivänä minusta ja Terriermonista tuli tiimin jäseniä, ja saimme upeita ystäviä.

Kun ystävyys muuttuu rakkaudeksi osa 2

Lojuin vieläkin lattialla pitkin pituuttani yhdessä pleikkarin kanssa. Se ei onneksi näyttänyt kärsineen vahinkoa. Samaa ei kuitenkaan voinut sanoa minusta. Kaatuessani olin kolauttanut käteni pöydän kulmaan. Ponnistin itseni ylös, ja tajusin Kenin olevan aivan vieressäni.
"Daisuke! Oletko sinä ihan varmasti kunnossa?"
Ken kyseli aidon huolestuneena, ja minä vastasin nyökytellen päätäni.
"Olen, olen. Ei mitään hätää. Käydäänkö nyt pelaamaan?"
Ken nyökkäsi, ja antoi minun mennä kytkemään pleikkarin johdot seinään.
"Okei, Ken, mitä pelataan? Jotain jalkapallopeliäkö?"
kyselin jostakin television takaa, scart-liitin toisessa kädessäni. Ken nyökytteli sanoen:
"Jep, se kuulostaa hyvältä."

Hymyillen tulin takaisin hänen viereensä ja käynnistin pleikkarin. Pientä hetkeä myöhemmin me olimme jo täysin uppoutuneita peliin. Pellin, joka kuitenkin keskeytyi hetkistä myöhemmin kuullessani koputuksen oveltani. Sanoin Kenille, että jatketaan vaan pelaamista, ja huusin ohjain edelleen kädessäni oven suuntaan:
"Jos se on äiti tai isä, sisään. Jos se on Jun, niin häivy!"
Paria sekuntia myöhemmin ovi aukesi. Sekä minä että Ken käännyimme katsomaan. Laitoin pelin taukovalikkoon nyrpeä ilme kasvoillani.
"Jun! Mitä riivattua sinä haluat? Tietääkseni käskin varsin selvästi sinun pysyä poissa!"
huusin, enkä antanut Junille edes puheenvuoroa, vaan jatkoin samaan hengenvetoon:
"Ala nyt vaan laputtaa siitä! Minulla ja Kenillä on nyt jutut kesken!"
Niine hyvineni nousin ylös ja työnsin isosiskoni julmasti pois huoneestani.
"Okei, Ken.. nyt voimme jatkaa pelaamista."

Tunnit kuluivat, ja pelattuamme ties kuinka kauan olin jo nukahtamaisillani. Kellokin näytti jo vaikka mitä.
"Daisuke.. olet kamalan väsynyt, käydäänkö jo nukkumaan?"
Ken ehdotti. Vastustelin ensin, mutta myönnyin sitten.
"Hyvä on, Ken.."
mutisin ja sammutin pleikkarin ja television, sekä kömmin sitten sänkyyni viittilöiden Keniä tulemaan perässä. Tämä tekikin niin sammutettuaan ensin valot.
Ken kiersi kätensä ympärilleni, ja hetkeä myöhemmin olin jo umpiunessa

Kun ystävyys muuttuu rakkaudeksi

Kun ystävyys muuttuu rakkaudeksi

Olin pyytänyt Kenin meille yökylään, ja nyt odotin malttamattomana. Melko pian kuulinkin ovikellon soivan, ja syöksyin avaamaan oven. Ken puikkelehti nopeasti ja äänettömästi sisään reppu selässään. Tiesin, että Leafmon oli repussa piilossa.
Ikävä kyllä emme selviytyneet huoneeseeni ongelmitta, vaan idioottimainen isosiskoni Jun syöksähti eteiseen kuin erittäin kiihkeä kissa.
"Daisuke! Minkä namupalan sinä nyt toit meille? Ooooh, eikös hän oli se kuuluisa Ken Ichijoji? Voi kun minä niin.."
"Joo, hän on Ken. Mutta MINÄ omin hänet nyt, mene sinä piirittämään sitä Yamatoasi,"
keskeytin siskoni töykeästi ja kuljetin Kenin huoneeseeni kädestä pitäen. Istuuduimme vierekkäin sängylle. Ihmettelin, miksi Ken oli niin hiljaa. Syy selvisi kääntyessäni katsomaan häntä.
"Aika naurettavaa.. heti kun tulen teille, niin siskosi alkaa häiriköimään.."
Ken sanoi, ja naurahti vaisusti. Minä annoin pääni painua alas, ja vastasin hieman häpeissäni:
"Anteeksi, minun vikani. Ei olisi pitänyt kertoa että olet tulossa tänne.."

Ken laski kätensä varoen omani päälle, ja sanoi vastustellen:
"Eihän sekään nyt kävisi päinsä, sitten sinä olisit saanut syyt niskoillesi.. Parempi kuitenkin näin. Kyllä minä kestän.
Hymyilin helpottuneena, ja nousin ylös. Kysyin Keniltä iloisesti:
"No tuota.. mitä jos hakisin meille limsaa ja kakkua.. Ja sen jälkeen voisimme kenties pelata jotain jos sinulle käy? Raahaan vain pleikkarin tuolta olohuoneesta tänne.."
Ken nousi jo itsekin puoliksi ylös, tarkoituksenaan tulla auttamaan minua, mutta minä vain viitoin hänet takaisin istumaan.
"Kyllä minä pärjään. Sinun on parempi pysyä täällä, turvassa Junin hyökkäyksiltä,"
sanoin, ja Ken jatkoi pilke silmäkulmassaan:
"Niin, kamalan Junmonin, joka on erittäin kiivas ja kieroutunut mieleltään, sekä jahtaa viattomia, hyvännäköisiä poikia."

Hervottomasti nauraen lähdin huoneesta, ja palasin hetken kuluttua takaisin kantaen isoa tarjotinta, jonka olin latonut täyteen herkkuja. Laskin sen pöydälleni, ja lähdin noutamaan pleikkaria. Takaisin huoneeseeni päästyäni kuitenkin kompastuin laitteesta roikkuvaan johtoon, ja kaaduin vatsalleni lattialle. Ken ponkaisi salamana seisomaan ja syöksyi luokseni.
"Oletko kunnossa, Daisuke?"
Nyökkäsin lyhyesti.
"Jep, ei tässä mitään.. Huolehdit aina liikaa."

Aika kului nopeasti, ja huomasin vilkuilevani Keniä sivusilmällä vähän väliä. Sattumalta tämä huomasi sen, ja käänsin nolona pääni pois. Olin tainnut ihastua omaan kaveriini..