Keskiöinen aavistus

Theme: No man's band - Pikkusisko



 Menin takaisin huoneeseemme. Hikari oli vieläkin umpiunessa. Huokaisten kapusin omaan sänkyyni, ja nukahdin melkein heti.
Muutamaa tuntia myöhemmin havahduin hereille äitini juostessa kiireesti huoneeseemme. En ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse, käänsin vain unisesti kylkeä ja mumisin:
"Ei kai nyt vielä tarvitse lähteä kouluun..."
Äiti ei kuitenkaan antanut minun nukahtaa uudelleen, vaan ravisteli minua harteista ja huusi:
"Taichi! Hikari! Nyt heti ylös, meidän on lähdettävä!"
Ponkaisin istumaan, ja vasta silloin tajusin jonkin olevan pahasti vialla. Asuntomme oli syttynyt tuleen. Loikkasin ylös sängystä. Hikarikin oli jo herännyt. Tämän päästyä alas sängystä tartuin siskoani kädestä.
"Meidän on päästävä pian pois täältä!"
huusin. Äiti ja isä olivat menneet jo edeltä, olivat kai luulleet että me olimme aivan heidän perässään. Mutta emme olleet. Saatoin kuulla sisälle asti jostain kauempaa kuuluvan sireenin äänen. Palokunta oli selvästi jo tulossa.

Juoksin Hikarin kanssa ulos huoneestamme. Koko asunto oli jo täynnä savua, ja yritin luovia tietämme kohti ulko-ovea. Siihen vain tuntui kuluvan ikuisuus. Ollessamme noin puolessa välissä tunsin otteeni Hikarin kädestä kirpoavan. Tavoittelin hänen kättään uudemman kerran, mutta samalla hetkellä katosta putosi kivimurskaa ja muuta irtaimistoa, enkä enää nähnyt juuri mitään. Savu oli nyt sakeampaa kuin aikaisemmin, ja saatoin nyt jo tuntea polttavan kuumuuden. Sireenin ujelluskin kuului nyt jo lähempää.
"HIKARI!"
minä huusin paniikissa, yskien sankan savun vuoksi. Kuulin Hikarin heikon vastauksen jostain hieman kauempaa.
"Taichi!"
Yritin päästä hänen luokseen, mutta se oli jo melko lailla mahdotonta. Kuumuus oli, jos mahdollista, vieläkin sietämättömämpää. Minun olisi pakko poistua turvallisuuteni vuoksi. En voinut tehdä enää mitään, vaikka en olisikaan halunnut jättää Hikaria liekkeihin.

Ilmestuin pihalle juuri kun palomiehet suuntasivat rappukäytävään. Kaaduin lopen uupuneena ja yskien polvilleni maahan. Hämärästi tajusin äitini ja isäni juoksevan luokseni. Äiti kyykistyi viereeni ja kiersi kätensä ympärilleni paniikissa.
"TAICHI! Missä Hikari on?"
hän suorastaan huusi. Vastasin ääni käheänä:
"Hikari... hän oli ihan takanani.. pidin häntä kädestä kiinni, mutta sitten äkisti otteeni irtosi. Samalla katosta tippui jotain, enkä nähnyt enää mitään. Yritin päästä Hikarin luokse, mutta se oli mahdotonta. Lopulta.. lopulta minun oli pakko lähteä.."
Lopettaessani puhumisen en voinut enää hillitä itseäni, vaan pillahdin itkuun, äidin kädet edelleen ympärilläni.
"Hikari.. se oli minun syyni.."
syytin itseäni lohduttomana. Äiti pudisteli päätään ja silitti hiuksiani rauhoittavasti.
"Älä nyt, Taichi. Loppupeleissä kukaan meistä ei olisi voinut tehdä mitään. Syy ei ole sinun. Meidän on oltava kiitollisia että edes sinä olet kunnossa, vaikka Hikari onkin.."
Äiti ei sanonut sitä loppuun, ei hänen tarvinnut sanoa.

Yhdessä pienessä hetkessä olin menettänyt paitsi kotini ja kissani, myös kaikista tärkeimmän ihmisen elämässäni.. rakkaan pikkusiskoni, Hikarin.