Takatomon

Tämän tarinan kirjoitin kokonaisuudessaan eilen saatuani omasta mielestäni todella hyvän idean. Kirjoitin tätä koko illan, ja lopetin vasta puolen yön aikoihin, kun olin käymässä nukkumaan. Tekstiä tuntui tulevan koko ajan lisää kuin itsestään. On paljon mahdollista, että tämä on yksi pisimmistä yksittäisistä tarinoistani, toinen niistä pidemmistä on Taichin ja Yamaton villi viikonloppu, vaikka kyllä tämä taitaa pituudessa lyödä senkin laudalta 6-1. Jatkotarinat ovat sitten asia erikseen, niiden kuuluukin olla pitkiä, koska lukuja on tietenkin useampia. Tämän pidemmittä puheitta taidan päästää sinut tarinan kimppuun.






Oli aivan tavallinen koulupäivä. Kesken matikantunnin aloin kuitenkin tuntea kehossani merkillistä kihelmöintiä. Polte tuntui voimistuvan hetki hetkeltä, ja pian minä ponkaisin seisomaan, ja saman tien juoksin paniikissa ulos luokasta. Opettaja sekä oppilaat olivat kaikki ihmeissään.
"Takato!"
kuulin opettajan huutavan perääni, mutta en voinut pysähtyä, juoksin vain eteenpäin. Siksi en kuullutkaan mitä luokassa sitten puhuttiin.

Kazu oli myöskin noussut seisomaan.
"Opettaja, minä voin mennä Takaton perään. Jatkakaa te tuntia."
Pian Kazukin oli juossut ulos luokasta, opettaja oli nyt aivan ihmeissään.
"Hirokazu! Äh.. hyvä on, oppilaat, katse takaisin taululle. Jatketaan tuntia."

Sillä välin minä olin ehtinyt juosta poikien vessaan, Kazu hyvää vauhtia minun perässäni. Hän tiesi kyllä millainen minä luonteeltani ja tavoiltani olin. Siispä hän tiesi myös, että jonkin ollessa hätänä minä juoksin suoraan vessaan piiloon muiden katseilta. Totta kai Kazu oli päätellyt jonkin olevan pielessä kun minä sillä tavalla juoksin kesken tunnin pois sanaakaan sanomatta. Ja Kazu oli oikeassa. Jokin oli pielessä, mutta aivan muilla tavoin kuin hän osasi edes kuvitella.
Kehoani kihelmöi nyt aivan sietämättömästi, ja ehdin juuri ja juuri laittaa oven lukkoon ennen kuin muutos purkautui. Samalla hetkellä kuulin Kazun juoksevan paikalle. Tunnistin juoksutavasta sen olevan hän.
Olin sulkenut silmäni hetkeksi, ja avatessani ne uudemman kerran tajusin kutistuneeni. Vaatteeni olivat poissa, lukuunottamatta suojalaseja, jotka edelleen olivat tavallisella paikallaan otsallani. Mikään muu sitten ei ollutkaan tavallista. Muotoni oli kokonaan toinen; ihmisruumiini oli vaihtunut Terriermonin kehoon. Päätäni haroessani tunsin omien hiustenikin olevan vielä tallella, mutta muuten olin muuttunut Terriermoniksi. Mutta miksi, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Pitkät, vaaleanvihreän ja valkoisen väriset korvani viistivät maata.

Havahduin ajatuksistani Kazun hakatessa ainoaa lukossa olevaa ovea.
"Takato, avaa ovi! Tiedän että olet siellä!"
hän huusi. Minä vastasin tietenkin kieltävästi.
"Kazu.. en avaa, en voi! Mene takaisin tunnille ja unohda koko juttu!"
Kazu ei ollut uskoa korviaan.
"Mitä sinä puhut? Takato, nyt ovi auki, tai haen opettajan, rehtorin ja kaikki muutkin tänne! En usko että haluat sitä.. vai mitä?"
Olin hetken aikaa hiljaa, ennen kuin vastasin:
"En haluakaan.. hyvä on, tulen ulos. Mutta ota jooko tukea jostakin, ettet pyörry.."
Kazu kuulosti hämmästyneeltä vastatessaan:
"Hy-hyvä on.."
Vedin syvään henkeä, kurkotin varpaisilleni jotta yletyin ovenkahvaan, väänsin sen auki ja tulin epäröiden ulos. Kazun ilme oli näkemisen arvoinen. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin nauranut, mutta en nyt.
"Takato.. mitä ihmettä.."
hän inahti. Ravistin päätäni niin että korvat heiluivat puolelta toiselle, ja kohautin harteitani. Sitten Kazu huudahti:
"Vau, nyt sinä tosiaan olet Takatomon!"
En ollut uskoa korviani, ja huusin Kazulle päin naamaa:
"Minua ei naurata yhtään! Mitä minä oikein sanon kavereille, opettajalle, vanhemmilleni.."
Valitin surkeasti, ja tunsin silmieni vuotavan. Kazu nosti minut hieman epäröiden syliinsä. Olin jo rimpuilemassa pois, mutta muistin sitten että se oli aivan luonnollista, olinhan minä nyt digimon.
"Älä nyt ala itkeä.. kuule Takato, minähän olen ystäväsi, vai mitä?"
Nyökäytin päätäni surkeana, joten Kazu jatkoi:
"Ja ystävät auttavat aina toisiaan. Kuule, odota sinä vaikka täällä sen aikaa kun käyn kertomassa opettajalle, että sinulle tuli tosi huono olo, ja että päätit lähteä kotiin. Kerron myös että minä saatan sinut kotiin. Siten hän ei ala epäilemään mitään. Otan samalla myös sinun koulureppusi ja tavarasi luokasta, niin sinun ei tarvitse tulla muiden nähtäväksi.."
Tässä vaiheessa minun täytyi keskeyttää Kazu, kaikki nimittäin kuulosti hyvältä yhtä pikku seikkaa lukuunottamatta:
"Joo tosi hienoa, mutta unohdit jotain. En minä voi mennä kotiin!"
Kazu huitoi käsillään saadakseen taas puheenvuoron, ja minä vaikenin antaen hänen jatkaa:
"Olet väärässä, Takato. En unohtanut, vaan olin juuri tulossa siihen. Sinä tulet meille."
"Teille?"
toistin.
"Niin. Olen yksin kotona, ja kaipaankin seuraa. Sitä paitsi nyt on perjantai, joten koulustakaan ei aiheudu vaivaa. Minä soitan vanhemmillesi ja.. ai mutta voithan sinä itsekin soittaa ja sanoa tulevasi meille koko viikonlopuksi, sillä eihän sinun äänesi ole muuttunut."
Minä nyökyttelin, Kazun suunnitelma kuulosti kyllä hyvältä. Paitsi että löysin taas yhden epäkohdan:
"Guilmon!"
"Häh?"
"No kun en voi pitää Guilmonia meillä, kuten tiedät, ja lupasin vieväni sille leipää sekä huomenaamuna että ylihuomenna! En vain viitsisi näyttäytyä Guilmonille tämän näköisenä, puhumattakaan siitä, että minun pitäisi hakea leipää meiltä."
Kazu nyökytteli.
"Tässä on kyllä pieni epäkohta.. mutta taisin jo keksiä. Kun sinä soitat vanhemmillesi ja sanot tulevasi meille yöksi, voit samalla sanoa että Hirokazu tulee hakemaan vähän leipää ja jotain muuta. Hehän tuntevat minut jo, eikö? Niin, minä siis menen hakemaan ne leivät, ja samalla voin ottaa myös jotain muuta, mitä nyt tarvitset. Yöpuku ja sellaista.. sinun huoneesihan on yläkerrassa? Jos he kysyvät missä sinä olet, sanon vaikka että lähdit vielä käymään koululla, koska unohdit jotain tärkeää sinne.
Tarkoitan siis, että minä voin käydä viemässä leipää Guilmonille sekä huomenna että ylihuomenna. Sopiihan se sinulle?"
Pääni oli pyörällä kaikesta mitä Kazu oli sanonut, mutta onnistuin nyökkäämään hyväksyvästi. Suunnitelma kuulosti hyvältä ja toimivalta.
"Kiitos, Kazu. Sinä vain joudut heräämään todella aikaisin.."
Kazu viittasi kintaalla vastusteluilleni.
"Ei se haittaa, oikeasti. Mutta kuule, me ei päästä kohta ikinä lähtemään. Paras toimia vielä, kun kaikki muut ovat tunneilla. Jos välitunti ehtii alkaa, emme pääse lähtemään ongelmitta. Käyn nyt kertomassa opettajalle, että saatan sinut kotiin, ja sitten voimme lähteä. Ollessamme riittävän kaukana koululta voit soittaa vanhemmillesi."
Minä hymyilin Kazulle helpottuneena.
"Kiitos, Kazu. Olet todella hyvä ystävä."
Kazu vastasi hymyyni.
"Tiedän. Odota täällä, palaan pian."

Hetkeä myöhemmin Kazu oli jo selittämässä asiaa opettajalle:
"Takatolle tuli tosi huono olo, joten vein hänet terveydenhoitajan luokse. Terkkari päätti lähettää Takaton kotiin lepäämään, ja minä tarjouduin saattamaan hänet."
Opettaja nyökytteli vakavana.
"Missä Takato sitten on nyt?"
Kazulla oli jo vastaus valmiina.
"Jätin hänet odottamaan terkkarin huoneeseen siksi aikaa, kun tulin hakemaan hänen tavaransa."
Opettaja näytti helpottuneelta sanoessaan:
"No hyvä, että sinä pidät hänestä huolta, Hirokazu. Olet hyvä ystävä. Nähdään taas maanantaina."
Kazu nyökkäsi sanoessaan:
"Kiitos, opettaja. Sitä Takatokin sanoi. Ensi viikkoon!"
Kazu lähti luokasta kantaen sekä omaa laukkuaan, että minun reppuani. Pian hän olikin taas minun luonani vessassa, nosti minut ylös ja sanoi:
"Opettaja nieli sen mukisematta. Nyt lähdetään ennen kuin tunnit loppuvat. Toivotaan vain, ettei opettaja tajua katsoa ulos ikkunasta juuri nyt.."

Sydämeni hakkasi hurjasti Kazun pitäessä minua sylissä ja kävellessä mahdollisimman nopeasti mutta silti normaalin oloisesti pois koulun pihalta. Arvasin häntäkin jännittävän. Koulun jäätyä turvallisesti taaksemme Kazu laski minut alas.
"Nyt voit soittaa kotiisi."
"Jep.. puhelin on repussani. Voisitko sinä etsiä numeron valmiiksi, ja yhdistää puhelun? Voisi olla näillä käsillä hieman hankalaa. Minä voin kyllä puhua.."
Kazu nyökkäsi ja alkoi kaivaa reppuani. Puhelimen löydettyään hän etsi numeron, ja tarjoutui pitämään puhelinta puolestani.
Kuuntelin hermostuneena, kuinka puhelin hälytti. Pian äitini vastasi.
"Tuota.. äiti."
"Ai, Takato. Mitä nyt? Kaikki hyvin?"
"Joo, on. Koulu loppui vähän aikaisemmin tänään, ja koska on perjantai, ajattelin Kazun kanssa, että menisin hänen luokseen yöksi koko viikonlopuksi. Minulla on koulureppu mukana, joten voin mennä yhtä matkaa Kazun kanssa maanantaina kouluun. Tulisin sitten koulun jälkeen kotiin."
"Mutta.. entä Kazun vanhemmat?"
Kazu, joka oli kuunnellut aivan jokaista sanaa, otti äkisti puhelimen itselleen, iskien samalla silmää minulle."
"Tuota.. Hirokazu tässä, päivää, rouva Matsuki. Satuin kuulemaan mitä kysyitte Takatolta, ja ajattelin itse kertoa, että minun vanhempani ovat koko viikonlopun muualla sukuloimassa, ja tulevat vasta maanantaina. Kuten Takato sanoikin, hän voi tulla maanantaina kanssani samaa matkaa kouluun. Älkää yhtään huolehtiko, me pärjäämme kyllä."
Tässä vaiheessa äitini ilmeisesti puuttui puheeseen, sillä Kazu vaikeni.
"Minä.. minä kyllä uskon sen, Hirokazu, mutta saisinko vielä puhua Takaton kanssa?"
"Totta kai, rouva Matsuki."
Kazu ojensi puhelinta taas korvalleni.
"Niin, äiti?"
"saat minun puolestani kyllä mennä Kazun luo viikonlopuksi, mutta eikö sinun pitäisi tulla hakemaan yöpukusi ja vaihtovaatteet? Entä onko teillä tarpeeksi ruokaa? Kazu on niin laihakin.."
Yritin pidätellä nauruani vastatessani:
"Älä huoli, me tulemme vielä käymään siellä, otamme mukaan leipää ja jotain muutakin. Nähdään pian, äiti."
Lopetin puhelun ja annoin puhelimen Kazulle, joka laittoi sen takaisin reppuuni.
"Sanoin että me tulemme käymään, mutta tietysti sinä menet yksin. Kuule, huoneessani, sängyn vieressä on toinen reppu, siihen voit laittaa yöpukuni.. se on sängyllä, vaihtovaatteet voit ottaa kaapistani, ja leipää löydät keittiön takana olevasta varastotilasta. Ota niin paljon kuin mahtuu. Ai niin, ja ota ulkokengät pois jalasta, kun menet keittiön puolelle. Minä odotan vaikka jossakin pensaassa piilossa."
"Selvä, ymmärrän. Palaan niin pian kuin mahdollista,"
Kazu sanoi kuulostaen ymmärrettävistä syistä hieman hermostuneelta. Olimme pian kotini edustalla, ja minä piilouduin pensaaseen, kuten olin sanonutkin. Toivotin vielä pikaisesti onnea Kazulle, ennen kuin tämä astui sisään etuovesta, suoraan myymälän puolelle.


Kazun PoV:

Astuessani sisään myymälään etuovesta, kuten Takato oli neuvonut, hänen äitinsä tuli minua vastaan. Ymmärrettävästi hän oli olettanut, että Takato oli tullut mukanani. Siksi hän yllättyi silminnähden, kun tätä ei näkynytkään.
"Ai hei, Hirokazu.. missä Takato on?"
hän kysyi heti. No niinpä tietenkin.
"Hei vaan, rouva Matsuki,"
sanoin reippaan kuuloisesti.
"Takato sanoi unohtaneensa jotain tärkeää koululle, mutta sanoi että voisin aikaa säästääkseni tulla itse käymään täällä. Takato kertoi minulle tarkkaan miten täällä toimitaan ja missä mitäkin on.."
Takaton äiti hymyili, ilmeisesti minä sitten olin tarpeeksi vakuuttava.
"No hyvä on sitten, mutta Kazu, jos et löydä jotain, niin senkun kysyt vain."
Nyökkäsin jättäessäni kengät keittiön ulkopuolelle ja kiiruhtaessani ensin keittiön poikki Takaton huoneeseen johtaville rappusille.

Päästyäni portaiden yläpäähän avasin liukuoven, jonka takaa avautui Takaton huone. Jäin hetkeksi seisomaan ovensuuhun, vain katsomaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tulin Takaton huoneeseen, vaikka olimmekin olleet kavereita jo hyvän aikaa. Me vain vietimme niin paljon aikaa ulkona. Havahduttuani transsista päätin pistää vauhtia töppösiin, Takatosta ei varmaankaan ollut mukavaa kyhjöttää siellä pensaassa.."
Takaton yöpuku löytyi hänen sängyltään, ja reppu oli lattialla sängyn vieressä, aivan kuten Takato oli sanonutkin. Otin repun käteeni, ja toisella kädellä laitoin Takaton yöpuvun sinne. Olin juuri menossa penkomaan Takaton kaappeja, kun kuulin hänen äitinsä äänen kutsuvan minua.
"Eh.. niin?"
Pian hän ilmestyikin huoneeseen käsissään kaksi kassillista erilaisia leipiä.
"Keräsin sinulle jo leivät valmiiksi, nämä varmaankin riittävät?"
Minä nyökyttelin.
"Niin, ja sitten.. Takaton vaatteet ovat täällä kaapissa."
Hän ojensi vaatteet minulle, ja laitoin nekin reppuun. Vaihtovaatteet.. Takato ei tietenkään tarvitsisi niitä, ennen kuin palautuisi takaisin ihmiseksi, mutta sitähän Takaton äiti ei saisi koskaan tietää.
"Kiitos kamalasti,"
sanoin koko sydämestäni, laitoin repun selkääni ja otin yhden leipäkassin kumpaankin käteeni."
"Ei kestä, Kazu, pitäkäähän sitten hauskaa."
"Totta kai,"
sanoin kävellessäni portaat alas Takaton äidin perässä. Alhaalla keplottelin kengät jalkaani ja lähdin samaa tietä mitä olin tullutkin.
"Nähdään taas!"
huikkasin vielä Takaton äidille ennen kuin ovet sulkeutuivat perässäni. Juoksin mahdollisimman nopeasti paikkaan, johon olin jättänyt Takaton. Kuullessaan askeleeni tämä tuli pois piilostaan.
"Anteeksi kamalasti, että jouduit odottamaan,"
sanoin pahoitellen, Takato ravisti päätään.
"Ei se mitään.. vaikuttiko äitini epäileväiseltä?"
hän kysyi minulta, ja pudistin päätäni.
"Ei lainkaan."
"No hyvä, lähdetään nyt jatkamaan matkaa."


Takaton PoV:

Kazun ilmaannuttua ulos lähdimme jatkamaan matkaa. Emme olleet edenneet kuin muutaman sata metriä, kun Kazu tarjoutui ottamaan minut reppuselkään. Kiipesin hänen harteilleen samalla tavalla kuin olin monesti nähnyt Henryn Terriermonin tekevän.
"Kuule, Kazu.. anteeksi nyt vielä tämä kamala vaiva.."
Kazu pudisti päätään harppoessaan eteenpäin. Minun täytyi pitää tiukasti kiinni, etten olisi pudonnut kyydistä, olinhan vielä tottumaton tällaiseen matkustustapaan.

Hetkeä myöhemmin jähmetyin kauhusta, näin nimittäin Henryn lähestyvän meitä Terriermon olallaan. Pitikin sattua! Kazukin oli jo huomannut heidät. Yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi.
"Minä.. minä en sitten ole täällä!"
Täristen yritin piiloutua niin hyvin kuin kykenin, mutta pitkinä roikkuvat korvani paljastivat minut. Henry ja Terriermon olivat jo lähellä.
"Hei, Kazu!"
Henry tervehti.
"Oletko sinäkin saanut itsellesi Terriermonin?"
hän sitten tiedusteli. Minä ravistin päätäni kiihtyneesti. Älä sano sitä, älä sano sitä, älä sano sitä.
"No, en oikeastaan Terriermonia.. tarkoitan, että tämä on.. Takatomon. AUH!"
Läimäytin Kazua käpälälläni kipeästi takaraivoon.
"Kazu, ei sinun sitä pitänyt sanoa!"
huusin kauhuissani, ja tulin sitten vastentahtoisesti kokonaan näkyviin. Sekä Henry että Terriermon näyttivät järkyttyneiltä.
"Oletko sinä.. Takato?"
Terriermon kysyi, ja minä nyökkäsin surkeasti, taas kerran itkun partaalla.
"Jep, sama vanha itkupilli Takato,"
sanoi Kazu. Katsoin tätä pahasti.
"Kazu, lopeta! En minä halunnut tätä!"
huusin kyyneleet valuen.
"Mitä oikein tapahtui?"
Henry halusi tietää.
"Kehoani alkoi kihelmöidä kesken matikantunnin, ja juoksin vessaan Kazu perässäni. Äkisti olin muuttunut Terriermoniksi, vain lasit omat hiukseni olivat jäljellä. Olen nyt menossa Kazun luokse koko viikonlopuksi, koska en voi mennä kotiinkaan. Kazu keksi peitetarinan vanhemmilleni.. Minä.. en halua olla enää Takatomon.. haluan olla pelkkä Takato.."
valitin suruissani.

Sekä Henry, Terriermon että Kazu näyttivät jokseenkin epätietoisilta. Henry yritti lohduttaa kömpelösti:
"Takato, älä turhaan huolehdi liikoja, kaikki järjestyy kyllä. Usko minua."
Onnistuin juuri ja juuri hymyilemään kyynelteni lävitse.
"Kiitos, Henry.."

Pian lähdimme Kazun kanssa jatkamaan matkaa.
"Kuule, Takato, Henry on oikeassa. Älä huolehdi turhia, olen varma että palaudut takaisin omaksi itseksesi nopeammin kuin arvaatkaan."



Seuraavana aamuna

Kazun PoV:

Havahduin herätyskelloni räminään, ja hapuilin sitä unissani. Saatuani sen vaimennettua muistin mitä oli tapahtunut. Takato, minun ystäväni Takato, oli muuttunut digimoniksi. Hänen järkyttyneisyytensä oli purkautunut myöhään illalla. Hän oli ollut todella itkuherkkä, eikä mikään ollut tuntunut auttavan siihen. Minä kyllä ymmärsin häntä, en minäkään olisi halunnut jämähtää digimoniksi koko loppuiäkseni. Nyt Takato sentään nukkui, enkä aikonutkaan herättää häntä. Mahdollisimman äänettömästi vedin vaatteet päälleni, otin leipää täynnä olevat Matsukin leipomon muovikassit mukaani, ja lähdin ulos. Oli aika mennä viemään Guilmonille leipää.

Guilmon tuli vastaan kuullessaan minun tulevan.
"Hei, Takato! ... Ai.."
se kuulosti pettyneeltä.
"Missä Takato on?"
"Kuule, Guilmon.. Takato ei pääse tänään tulemaan, joten hän pyysi minua sen sijaan."
Guilmon kallisti päätään.
"Onko Takato kipeä?"
Nyökyttelin verkkaisesti.
"Kyllä, jotain sellaista. Minä pidän hänestä huolta kunnes hän tervehtyy. Toin sinulle leipäsi. Anteeksi, Guilmon, mutta en voi olla kauaa, minun pitää jo lähteä takaisin Takaton luokse."
"Ai.. no, Guilmon sanoo Takatolle terveisiä!"
Vastasin Guilmonille hymyillen:
"Minä vien ne perille. Hei hei!"
Lähdin hölkäten takaisin Takaton luokse.


Takaton PoV:

Uneni lävitsekin olin kuullut Kazun lähtevän. Mutta lisäksi olin myös tuntenut jotain.. taas sitä merkillistä kihelmöintiä. Tällä kertaa se oli kuitenkin loppunut paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla. Kehoni tuntui taas hieman erilaiselta, mutta ollessani vielä unessa en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Heräsin kuullessani oven paukahduksen. Arvatenkin Kazu oli tullut kotiin. Tämä tuli suoraa päätä katsomaan minua, ja yllättyi suuresti.
"Takato... voi hyvä ihme! Takato, kuuletko?"
Viimein minä avasin silmäni.
"Kazu.. mitä sinä huudat?"
Kazu ei vaikuttanut pysyvän enää nahoissaan.
"Sinä.. sinä olet taas ihminen!"
Tuon kuullessani tarkastelin itseäni epäuskoisena. Mutta kyllä, totta se oli! Onnen kyyneleet alkoivat valua silmistäni, ja syöksyin halaamaan Kazua itkien vuolaasti.
"Sshh, Takato.. minähän sanoin, että olit turhaan huolissasi. Nythän kaikki on taas kunnossa!"
Minä en voinut kuin itkeä, kyyneliä tuntui tulevan koko ajan lisää. Olin yksinkertaisesti niin helpottunut. Enää en ollut Takatomon, vaan vanha kunnon Takato!

Luku 3 - Valitut ja kesyttäjät! Matka alkaa!

Seuraavana aamuna heräsin kellon soittoon. Avasin hitaasti silmäni, ja etsiskelin katseellani kelloa. Se näytti puolta yhdeksää, mikä tarkoitti että meillä kaikilla oli puolisen tuntia aikaa saada itsemme valmiiksi ja suoriutua tapaamispaikkaamme.
Yksi toisensa jälkeen muutkin alkoivat heräillä, ja kävimme kukin vuorollamme kylpyhuoneessa kokoontuen sitten kiireiselle aamiaiselle. Minä tosin en tapani mukaan tahtonut saada yhtään mitään syödyksi.

Ollessamme valmiita otimme tarvittavat tavarat mukaamme ja lähdimme juosten kohti puistoa. Jouduimme kuitenkin odottamaan jonkin aikaa, sillä olimme ensimmäisinä paikalla. Huomasin Rikan vaihtavan hieman kärttyisästi painoa jalalta toiselle. Pian sen jälkeen Henry saapui paikalle yövieraineen, ja saman tien näiden jälkeen saapui Takato omiensa kanssa.
"Vihdoinkin kaikki ovat täällä! Lähdetään, tässä on jo hukattu liikaa aikaa,"
Rika puhahti. Olimme juuri lähdössä, kun kuulimme jonkun äänen takaamme.
"Hei Takato, odota!"
ääni huusi, ja me kaikki käännyimme katsomaan. Rika näytti typertyneeltä.
"Mitä SINÄ täällä teet?"
tämä ärähti, ja sai vastaukseksi:
"No kun Takato soitti minulle äsken, ja pyysi minua mukaan.."
Rikan silmät levisivät, ja tämä kääntyi katsomaan Takatoa.
"MITÄ? Takato, miksi sinä pyysit tuon mukaan?"
Takato kohautti harteitaan sanoen:
"No älä nyt, Rika. Tiedät kyllä että hänkin on kesyttäjä."

Aavistelin, että tästä saattaisi kehkeytyä vielä kunnon sanaharkka, joten menin heidän väliinsä.
"Älkää nyt jooko aloittako aamua kinastelemalla, eihän se mitään hyödytä! Hän on nyt täällä, joten kai hän voi tulla mukaan.. Vaikka olisihan se ihan kiva tietää, kuka hän on.."
Takato ja Rika vetäytyivät sanaakaan sanomatta kauemmas toisistaan, jolloin minä käännyin katsomaan uutta tulokasta. Tämä hymyili hieman väkinäisesti, ja käveli sitten lähemmäs. Luokseni päästyään hän ojensi oikean kätensä minulle, ja tartuin siihen reippaasti. Poika hymyili sanoen:
"Hauska tavata, minä olen Hirokazu Shiota, sano vaan Kazu. Entä kuka sinä olet?"
Hymyilin Kazulle.
"Mukava tavata sinutkin. Minä olen Yuuki Yagami, ja tässä on digimonkumppanini Tailmon."
Kazu nyökkäsi, ja jatkoi vuorostaan:
"Siitä muistinkin.. Guardromon, tule jo!"
En ehtinyt ihmetellä kovin kauaa, kenelle hän huusi, kun jo näin ruskean värisen konedigimonin harppovan meitä kohti. Viimeistään nyt Rika näki punaista.
"Mitä? Raahasitko sinä tuonkin mukaan?"
tämä raivosi Kazulle, joka vastasi samalla mitalla:
"Mitä sinä tarkoitat? Tietenkin otin Guardromonin mukaan, sehän on digimonkumppanini!"
Rika muljautteli silmiään.
"Ihan sama. Lähdetään nyt jo, kun tuo riippakivikin on mukana. Tuhlaamme vain aikaa."
Kazu puristi kätensä nyrkkiin ja huusi Rikalle:
"Ja sekö on muka vain ja ainoastaan minun syyni? Kuule, jos sinä olisit..-"
Rika keskeytti Kazun:
"Pää kiinni, Hirokazu, tai saat monosta!"
Sen enempää sanomatta hän lähti jatkamaan matkaa Renamonin kanssa. Takato nauroi hieman hermostuneena, ja sanoi meille kaikille yhteisesti:
"Rikalla taitaa olla paha päivä.. noin hän huusi kerran minullekin, koska ei pitänyt siitä että sanoin häntä Rika-neidiksi."
Takato puhui melkoisen kovalla äänellä, ja koska Rika ei ollut vielä kaukana, hän kuuli jokaisen sanan.
"Takato!"
hän huusi uhkaavasti olkansa yli. Tämä naurahti ja sanoi sitten kiireesti meille:
"Tulkaa, lähdetään, ennen kuin hän saa kunnon raivarin. Menemme paikkaan, josta kerran sattumalta löysin portin digimaailmaan."

Matka ei ollut pitkä, ja pian me kaikki seisoimme pienen kivisen, hieman vankityrmää muistuttavan kyhäelmän luona. Takato avasi rakennuksen portin, selittäen samalla:
"Täällä minä ennen pidin Guilmonia, silloin kun äitini ja isäni eivät vielä tietäneet sen olemassaolosta. Eräänä päivänä löysin täältä portin, jonka kautta pääsee digimaailmaan. Tulkaa tänne peremmälle. Kaikki eivät tosin mahdu samaan aikaan, joten mennään muutama kerrallaan. Henry ja Kazu, tulisitteko te vaikka ensin? Minä jään tänne ja varmistan että kaikki pääsevät turvallisesti läpi."
Sekä Henry että Kazu nyökkäsivät ja astuivat kohti Guilmonin aikanaan kaivaman luolan peräseinämällä hohtavaa porttia. Muutama kerrallaan muutkin katosivat sen läpi toiseen maailmaan, ja pian jäljellä olimme vain minä ja Takato digimoneinemme.
"No niin, Yuuki, mennäänkö?"
Takato kysyi, ja minä nyökkäsin innoissani.
"Jep, mennään."
Takato tarttui minua kädestä, ja yhdessä me astuimme portin läpi. Tunsin kehoani kihelmöivän sen muuttuessa datamuotoon, ja pian me putosimme. Puristin lujasti Takaton kättä. Pudotus ei onneksi kestänyt kauaa. Noustessani ylös huomasin kaukana yläpuolellamme maapalloa muistuttavan taivaankappaleen.
"Tuo on teidän maailmanne. Tuolta se näyttää täältä katsottuna,"
Rikan Renamon sanoi.
"No niin, nyt me siis olemme täällä. Mitä me tarkalleen ottaen etsimme, tai siis mikä on se digimaailmaa uhkaava olento?"
Taichi kysyi hermostuneen kuuloisena. Henry katsoi meitä vakavana.
"Uhka, jollaista varmaankaan kukaan meistä ei ole koskaan ennen tavannut. Se on näkymättömissä suurimman osan ajasta, ja sitä kutsutaankin Näkymättömäksi surmaksi. Se aikoo pyyhkiä digimonit ja ihmiset pois maan päältä, ja jäädä yksin kansoittamaan molempia maailmoja. Se voi iskeä missä vain ja milloin vain, joten meidän kaikkien pitää olla äärimmäisen valppaina. En halua pelotella teitä liikaa, mutta uhka on todellinen. Lähdetään nyt eteenpäin, minusta meidän ei pitäisi jäädä tänne kovin pitkäksi aikaa."

Lähdimme kävelemään eteenpäin, kunnes aivan äkkiarvaamatta Takato kaatui maahan. Kääntyessämme katsomaan näimme, että maan alta oli ilmestynyt piikikäs lonkero, joka oli kiertynyt Takaton jalan ympärille. Näytti siltä, kuin lonkero olisi yrittänyt viedä Takaton mukanaan. Juoksin Takaton luokse ja tartuin tämän käsiin alkaen kiskoa tätä turvaan. Kiskoin minkä pystyin, ja pian lonkero päästi irti, kadoten takaisin maan alle. Koushiro näytti mietteliäältä.
"Tuo oli varmaankin sen Näkymättömän surman lonkero, ja ensi kerralla se ei varmaankaan luovuta noin helposti."
Me muut olimme samaa mieltä. Silloin huomasin Takaton jalasta vuotavan verta.
"Takato on loukkaantunut! Onko kenelläkään ensiapuvälineitä?"
kysyin, ja Kenji nyökkäsi.
"Minulla on.."
hän sanoi, mutta Tailmonini keskeytti:
"Odottakaa, minunkin pitäisi pystyä hoitamaan tämä."
Tailmon astui lähemmäs ja polvistui Takaton viereen. Se sulki silmänsä ja lausui:
"Kultaisten kyynelteni taika, auta tätä haavoittunutta kesyttäjää, josta on näinkin lyhyessä ajassa tullut kumppanilleni todella tärkeä. Auta häntä, ettei hänen tarvitse tuntea kipua. Hoida hänen haavansa.."
Tailmonin lausuttua viimeisetkin sanat sen silmistä alkoi valua kultaisia kyyneliä, jotka Takaton vahingoittuneelle jalalle pudotessaan paransivat haavat, niin ettei niistä jäänyt mitään jäljelle, ei edes naarmuja. Takato näytti hämmästyneeltä.
"Kiitos.. kiitos paljon,"
hän sanoi Tailmonille, joka nyökkäsi.
"Ei kestä, se oli velvollisuuteni. Mutta nyt lähdetään taas eteenpäin, ja ollaan todella varovaisia."
Niin me kaikki lähdimme jatkamaan matkaa, ajatukset tulevassa.