Näin koulutat sisaruksesi

Tämä tarina on ensimmäinen laatuaan, kyseessä nimittäin on ensimmäinen HTTYD-tarinani koskaan. Tarinan kertojana on oma hahmoni Kikatus, joka siis on Hikotuksen sisko. Lue tarina, niin ymmärrät mistä on kyse. :)





Nimeni on Kikatus. Hieno nimi, tiedetään, muttei siinä kaikki.

Olen jo pienestä pitäen tuntenut itseni erilaiseksi. Vartuin kaukana mantereella, enkä missään vaiheessa tuntenut kuuluvani joukkoon. Niin lapset kuin aikuisetkin katsoivat minua pitkään nenänvarttaan pitkin. Oliko syy sitten pitkissä kastanjanruskeissa hiuksissani, jotka olin laittanut puolihuolimattomalle poninhännälle, vaiko vaatetuksessani. Jos ihan totta puhutaan, niin vaatteeni olivat kyllä erilaiset kuin muilla, keskiaikaisemmat. Valkoinen, karvainen liivi, jonka alla pelkistetty pitkähihainen paita. Lyhyt hame, melkoisen pelkistetty sekin. Hameen alla vielä ohuet, ihonmyötäiset trikoot, ja jaloissa paksut bootsit karvavuorilla varustettuna. Ihan tosi, ei sellaisia kukaan muu käyttänyt.
Vai oliko vika nimessäni? Myönnettäköön, että se oli vähän erikoinen. Okei, tosi erikoinen. Kenelläkään täälläpäin ei ollut vastaavaa nimeä. Kikatus.. voi luojat. Vai oliko puhetavallani jotain tekemistä kaiken kanssa? Annanpa esimerkin. Kukaan täälläpäin ei koskaan sanonut "ihan tosi." Ihan tosi, ei kukaan.. paitsi minä. Olen sanonut niin aina.

Sitä kesti monia vuosia, kunnes minä kasvoin tarpeeksi isoksi.. tai ainakin isommaksi. Tulin uteliaaksi syntyperästäni, sillä tunsin sydämeni kuuluvan jonnekin muualle. Ties vaikka joku täkäläisistä tietäisi jotain. Ajan myötä etsintäni tuottikin tulosta. Sain selville, että kotini ei suinkaan ollut täällä, vaan melko kaukana, paikassa nimeltä Öystilä. Pysyvän piinan pituuspiirillä, kuten sanottiin. Olin siis viikinki. Se tuli aluksi melkoisena yllätyksenä, vaikka toisaalta se kyllä selittikin paljon. Tuolla jossain minulla oli siis myös isä ja veli, äitini oli kuollut. Ajatus tuntui niin uskomattomalta. Minulla oli veli, ihan oikeasti.. Palataanpa nyt hetkeksi takaisin lapsuuteeni, kerron tarinan niin kuin se minulle kerrottiin.

Synnyin siis Öystilässä, samana päivänä ja lähes samaan aikaan veljeni kanssa, välillämme oli vain muutaman minuutin ero. Äitimme kuitenkin kuoli, ja ilmeisesti isällemme oli liikaa huolehtia meistä molemmista. Niinpä minut vietiin pois kotoa, kasvatettavaksi mantereella. Niin minä siis jouduin eroon veljestäni.
Vuodet kuluivat ja minä vartuin, veljeni tietysti myös.

En muista hänestä mitään, tuskin hänkään minusta. Eikä mikään ihme, olimmehan vasta vauvoja silloin. Nyt olen kuitenkin saanut tarpeekseni tästä kaikesta. Minä lähes pakotin yhden täkäläisistä viemään minut takaisin kotiin. Nyt sitten istun hänen veneessään matkalla kohti Öystilää. Kävi ilmi, että juuri hän vei minut pienenä pois kotoa. Hän siis tiesi myös kertoa minulle asioista hieman tarkemmin. Veljeni nimi on kuulemma Hikotus. Hänet minun siis pitäisi etsiä käsiini. Mahtoiko hän edes tietää minun olevan tulossa? Innostukseni sen kuin kasvoi. Minä olin vihdoin matkalla kotiin!

Aikaa tuntui kuluvan aivan liian paljon, mutta viimein vene kolahti rantaan, ja loikkasin innosta täristen kuivalle maalle. Vihdoinkin.. vihdoinkin kotona! Ensimmäinen ajatukseni kylästä oli sanalla sanoen väkevä. Lähdin juosten kohti asutusta. Mielessäni käväisi, että minulla saattoi olla edessäni mahdoton tehtävä, enhän minä edes tiennyt miltä veljeni näytti! Tiesin hänestä vain nimen. Kai minun sitten pitäisi vain kysellä kyläläisiltä. Näin minä tein. Juoksin kohti ensimmäistä vastaantulijaa.
"Hei.. missä Hikotus on?"
kysyin, ja hän osoitti minulle suunnan josta löytäisin veljeni. Huikkasin nopeat kiitokset, ja lähdin juosten oikeaan suuntaan. Ei menisi enää kauaa, pian tapaisin hänet!

Päästyäni oikeaan paikkaan en kuitenkaan nähnyt yhtäkään ihmistä. Katseeni osui ensimmäisenä suurehkoon, mustaan olentoon, jonka tajusin olevan lohikäärme.
"Okei... veljeni on siis lohikäärme,"
mutisin puoliääneen. Ääneni kuullessaan lohikäärme kääntyi ja päästi järisyttävän, lähes kuurouttavan huudon. Paiskasin kädet korvilleni, mutta eihän se mitään auttanut. Siinä samassa jostain talon takaa kuului huutoa, ja hetkeä myöhemmin paikalle juoksi nuori, laihahko poika.
"Hampaaton, mitä sinä oikein mekastat?"
poika huusi, ennen kuin hänen katseensa osui minuun. Hämmästynyt ilme levisi hänen kasvoilleen. Tuo lohikäärme, jonka nimi siis ilmeisesti oli Hampaaton, ärisi minulle epävarmana.

Hetkeen minä en tiennyt mitä sanoa. Olin löytänyt veljeni, hän oli tuossa edessäni, mutta minä en löytänyt oikeita sanoja.
"Hikotus.."
minä sopersin viimein, tuntien itseni tyhmäksi. Hikotus kallisti päätään, samassa hänen ilmeensä kirkastui. Luultavasti joku oli jo ehtinyt informoida häntä minusta.
"Kikatus.. oletko se sinä?"
hän esitti vastakysymyksen, ja minä nyökyttelin innoissani, typerä virne kasvoillani.
"Kyllä, minähän se! Hikotus, olen odottanut tätä niin kauan!"
Sen enempää ajattelematta syöksyin halaamaan Hikotusta. Siinä rytäkässä kaadoin meidät molemmat. Tajusin sen oikeastaan vasta kuullessani Hikotuksen vaikerruksen altani. Vetäydyin heti pois tämän päältä, ja ojensin käteni auttaakseni tämän ylös. Hikotus tarttui käteeni, ja vasta silloin huomasin hänessä jotain outoa. Hänen vasemman jalkansa tilalla oli jonkinlainen proteesi, joka näytti selvästikin käsin tehdyltä. Hienovaraisuuttani jätin asian mainitsematta, päätin antaa Hikotuksen itse ottaa sen puheeksi, mikäli hän niin itse haluaisi. Katseeni osui taas Hampaattomaan, joka rähisi minulle edelleen. Hikotus hymyili, ja esitteli lohikäärmeensä minulle, ja päinvastoin.
"Hampaaton.. tässä on minun siskoni, Kikatus. Kikatus, tässä on Hampaaton. Se on Yön Raivo."
Hymyilin varovasti, ja Hampaaton kallisti päätään. Sen kummemmin varoittamatta Hikotus tarttui minua kevyesti kädestä ja laski kämmeneni varovasti Hampaattoman kuonolle.
"Hampaaton on minun ystäväni, ja minulle hyvin tärkeä. Ethän pelkää sitä?"
Hikotus lähes pyysi, ja minä pudistin häkeltyneenä päätäni.
"En, se on kaunis.."
sain sanotuksi. Hikotus hymyili helpottuneena.
"Hyvä kuulla. Lohikäärmeet ovat nykyään osa Öystilää."
Samassa Hikotuksen ilme kirkastui.
"Hei muuten, haluaisitko lähteä lennolle?"
En ollut uskoa korviani.
"Siis mitä? Hampaattomallako?
huudahdin, ja Hikotus nyökkäsi.
"Niin. Minä käyn sen kanssa lentelemässä lähes päivittäin."
Näytin kenties hieman epäilevältä, sillä Hikotus kiirehti jatkamaan:
"Ei hätää. Pidät vaan minusta kiinni."

Loppujen lopuksi minä myönnyin. Voisihan se olla hauskaakin. Hikotus laittoi Hampaattomalle satulan ja kiipesi ensin itse sen selkään, auttaen sitten minut istumaan taakseen. Kiersin heti käteni Hikotuksen ympärille.
"Okei, Hampaaton, lähdetään. Mutta ihan tosi, tällä kertaa ei hurjastella, hän on ensimmäistä kertaa kyydissä."
Kieltämättä minua epäilytti, ymmärsikö Hampaaton muka mitä Hikotus sanoi. No, pianhan se nähtäisiin. Hampaaton levitti valtavat siipensä ja heilautti pyrstöään. Se pinkaisi vauhtiin, juoksi hetken aikaa maata pitkin, ennen kuin viimein nousi ilmaan. Sillä hetkellä minä puristin silmäni kiinni.
"Voi luojat, Hikotus!"
huusin, vaikka en niin kauheasti pelännytkään. Pian minä jo totuin menoon, ja uskalsin avata silmäni. Ilmavirta paiskautui vasten kasvojani.
"Hikotus, tämä on uskomatonta!"

Siitä päivästä lähtien me kävimme lentelemässä lähes päivittäin. Eräänä päivänä näimme lohikäärmeen, joka muistutti valtavasti Hampaatonta. Se vain oli väriltään tummansininen, ja sen vatsa oli vaaleanharmaa sekä silmänsä vihreät.
"Hikotus.. seurataan tuota lohikäärmettä,"
sanoin yhtäkkiä. Niin me sitten teimme. Se lensi Korppiniemeä kohti, ja me sen perässä. Hikotus taisi tietää, mitä minulla oli mielessä.
"Kuule, jos haluat kouluttaa sen, niin minä autan sinua."

Pian lohikäärme laskeutui, ja me myös. Se näytti rauhalliselta ja kiltiltä, joten uskaltauduimme sen lähelle. Täkäläiset lohikäärmeet olivat mitä ilmeisimmin jo tottuneet ihmisiin, sillä se ei tehnyt vastarintaa. Hikotus seisoi vieressäni kaiken aikaa. Ojensin varovasti kättäni lohikäärmettä kohti. Se tuhahti hiljaa, mutta ei liikahtanut. Yllätyksekseni se antoi minun koskettaa itseään.

Päivät kuluivat. Kävimme lohikäärmeen luona päivittäin, ja eräänä päivänä lähtiessämme taas kerran kotiin se päättikin lähteä seuraamaan meitä. Vilkuilin kummastuneena olkani ylitse, mutta se ei kertaakaan ollut edes aikeissa muuttaa kurssia.
Laskeutuessamme kotipihaan se tuli hassusti äännellen minun luokseni, ja tönäisi minua kevyesti päällään. Hikotus naurahti.
"Näyttää siltä, että se on adoptoinut sinut."
Hymyilin iloisesti, halatessani sinistä lohikäärmettä.
"Hassu juttu.. minä nimittäin olen adoptoinut sen. Sen nimi on Galestorm."
Nauroin aidon onnellisena. Vasta muutama päivä sitten olin palannut kotiin oltuani poissa niin kauan, mutta silti minusta jo tuntui kuin olisin ollut täällä aina. Siitä minun oli kiittäminen Hikotusta ja Galestormia.

HTTYD-videoni

Tässä on uusin videoni, jonka tein juuri tänään. Haluan näyttää sen yhdelle parhaista nettikavereistani, joten lataan sen tänne, koska youtuben kanssa ilmeni hieman ongelmia..

Minä ja Jacob Black

Okei, kävin huvikseni läpi kaiken maailman kansioita koneeltani, ja Twilight-kansiota läpikäydessä löysin tämän, vaikka oikeastaan etsiskelin vain yhtä kuvaa. Päädyin sitten kuitenkin lukemaan tämän tarinan läpi ja koska se ei ole yhtään hullumpi, ajattelin laittaa sen tänne. Alunperin kirjoitin tämän kai joskus viime vuonna. Melkein hetken mielijohteesta Jacob-huumassa kirjoitettu juttu, luulisin.



Tunsin kerran ihmissuden, ja nyt aion kertoa hänestä. Koska, uskokaa vaikka huviksenne, hän on kertomisen arvoinen. Palataanpa nyt siis pidemmittä puheitta ajassa hieman taaksepäin...

Oli kaunis ja kolea syyspäivä, kun tapasin hänet. Olin juuri kävelemässä kotiin koulusta, ja reittini kulki hänen kotinsa ohitse. Silloin en tosin tiennyt vielä, että hän asui siellä. Kävellessäni hänen kotiaan sivuavaa tietä pitkin näin jotain liikettä silmäkulmastani, ja käännyin tietysti katsomaan. Kurtistin vaaleita kulmiani hieman. Viereisen talon pihalla seisoi nuorukainen.. ei häntä voinut mitenkään muuten kuvailla. Hänellä näytti olevan pitkät, mustaan vivahtavat hiukset ja ruskettunut iho. Hän katseli minua mietteliään näköisenä, ja ihmettelin miksi.
En ole aivan varma, kauanko me tuijotimme toisiamme, mutta jonkin ajan kuluttua lähdin viimein jatkamaan matkaa. Kotiin päästyäni raahauduin suoraa päätä huoneeseeni ja tömäytin koululaukun lattialle sängyn viereen. Kuka ihme se poika oli ollut? Hän saattoi olla kenties suurinpiirtein minun ikäiseni, korkeintaan vuoden tai pari nuorempi.

Huokaisin tympääntyneenä itseeni. Mistään ei tulisi mitään, jos vain miettisin sitä kaveria. En edes tuntenut häntä! Minun täytyisi keskittyä koulunkäyntiin, kokeitakin oli tulossa. Ei kertakaikkiaan olisi aikaa miettiä kaiken maailman poikia. Hetken aikaa ajattelin avata tietokoneeni, mutta kurkotinkin laukkuani kohti. Parasta hoitaa ensin läksyt pois alta. Avasin laukun ja kaivoin esiin penaalini sekä vihon ja matikan kirjan. Ajatuskin matikasta sai minut voihkaisemaan turhautuneisuudesta. Lienee sanomattakin selvää, etten ollut mikään matikkanero, kaukana siitä. Ainoa kouluaine jossa saatoin rehellisesti sanoa olevani hyvä, oli äidinkieli, ja siinäkin tasan niin kauan kuin ei tarvinnut pitää suullisia esitelmiä.
Avasin kirjan siltä sivulta jolta meille oli määrätty läksyjä, ja silmäilin tehtäviä epätoivoisena. Kasapäin yhtälöitä tehtävä toisensa jälkeen. Tästä ei tulisi mitään, en yksinkertaisesti ymmärtänyt yhtälöitä. Mitä merkitystä laskuissa muka oli joillakin kirjaimilla? X siellä ja Y täällä, ei mitään järkeä. Miten niiden arvot muka pystyisi laskemaan? Sitä en ollut koskaan tajunnut enkä mitä ilmeisimmin tulisi koskaan tajuamaankaan. Olin siis tuhoon tuomittu ennen kuin olin ehtinyt aloittaakaan.

Ja silloin, yrittäessäni epätoivoisesti tajuta jotain, ne kasvot tunkivat taas väkisin ajatuksiini. Ihan kuin tosin olisin ehtinyt unohtaakaan.. ne silmät porautuivat mieleeni läpitunkevina ja saatoin melkein nähdä hänet, vaikkei hän ollutkaan huoneessani. Miksi edes olisi ollut? Naurettava ajatus, täysin sutena syntynyt. Olinkohan nyt vihdoinkin sekoamassa? Todettuani etten saisi mitään aikaiseksi sinkosin matikan kirjan sängylleni, ja saman tien penaalini sai tehdä sille seuraa kaikkine kynineen. Nojasin hieman eteenpäin tuolissani ja painoin vielä pääni käsiini, ikään kuin koittaen karkottaa mielestäni kaiken turhan.

Totuus on, että istuin huoneessani koko sen illan aina siihen asti, kun oli aika käydä nukkumaan. Välillä kävin tietysti syömässä. Laitoin vielä matikan kirjankin tyynyjen alle, josko siten edes pieni osa yhtälöistä imeytyisi päähäni yön aikani. Vaihdoin nopeasti yöpaidan päälleni katsoen samalla ulos huoneeni ikkunasta, josta oli enemmän tai vähemmän suora näköyhteys metsään. Sekunnin murto-osan ajan luulin näkeväni kuinka joku katsoi minua varjoista..
Värähdin ja vedin verhon kiireesti alas ja olin jo käpertymässä peiton alle, kun nousin taas ylös ja kävelin ikkunan luo. Käteni ojentui ikkunaa kohti, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olin vetänyt verhon takaisin ylös. Ei siinä sinänsä ollut mitään epänormaalia että nukuin pimennysverho ylhäällä, niin olin tehnyt ennenkin. Muutaman minuutin verran seisoin paikoillani ja katsoin ulos pimeyteen, ennen kuin kävelin verkkaisesti sänkyni luo. Maatessani lämpimän täkkini alla katselin ulos ikkunasta. Taivaalla loisti täysikuu. En osaa kunnolla sanoa miksi, mutta olin jo monen vuoden ajan tuntenut jonkinlaista vetoa täysikuuhun. Se vain oli niin kaunis ja siinä oli jotain salaperäistä. Nyt huomasin kuitenkin miettiväni, katseliko hän samaa kuuta oman huoneensa ikkunasta..
En tiedä kauanko aikaa kului ennen kuin nukahdin, mutta saadessani viimein unen päästä kiinni näin mitä oudointa unta. Se oli sekoitus ihmissusia ja omia fantasioitani.

Viimeinen asia jonka unestani muistin, olivat hänen kasvonsa juuri ennen kuin heräsin. Olin siis nähnyt unta myös hänestä. Ei voinut olla enää tottakaan! Olin tavannut hänet vasta edellisenä päivänä ja silloinkin vain pieneltä vilaukselta, ja nyt jo hän oli päässyt uniini.
Haukotellen vääntäydyin ylös sängystä ja sammutin herätyskellon juuri paria minuuttia ennen kuin se olisi soinut. Ajatus kouluun lähdöstä ei houkutellut minua pätkääkään, päinvastoin. Olisin voinut antaa melkein mitä tahansa jotta olisin saanut jäädä kotiin ja vaikka vain nukkua koko päivän.
Raahauduin keittiöön silmät ristissä. Tiesin kyllä, etten pystyisi syömään mitään, siitä oli turha edes haaveilla. Istuuduin keittiön pöydän ääreen vain ottaakseni lasillisen mehua ja selatakseni nopeasti lävitse päivän lehden. Siinäkään ei tosin melkein koskaan ollut mitään mielenkiintoista, mutta lehden selaamisesta oli jo tullut tapa.

Kuten arvattavissa oli, koko lehti oli täynnä tyhjänpäiväistä soopaa, joka ei minua kiinnostanut. Luin pikaisesti sarjakuvat ja suljin sitten lehden nousten samalla ylös. Kiirehdin hakemaan koululaukkuni huoneestani, sulloen sinne nopeasti matikankirjani sekä penaalin, jonka jälkeen menin suoraan eteiseen kiskomaan kenkiä jalkaani. Saatuani vielä takin päälleni lähdin ulos ovesta. Ulkona kävi hyinen viima, huomasi selvästi että kesä oli jo ohi. Kiedoin takkia hieman tiukemmin päälleni. Onnekseni koulumatka ei ollut kovin pitkä.
Hänen kotinsa ohitse kävellessäni hidastin askeliani hieman, ikään kuin odottaen jotain. Tietääkseni hän kävi samaa koulua kuin minä, sillä lähettyvillä ei ollut muita kouluja. Jumitettuani hyvän matkaa hänen kotinsa liepeillä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa, kun kuulin oven käyvän. Käännyin katsomaan olkani yli, enkä voinut estää hämmästynyttä ilmettä kohoamasta kasvoilleni. Se oli se eilinen nuorukainen. Hän viittoi minua odottamaan samalla kun harppoi kulunut reppu selässään minua kohti.
"Hei", hän sanoi, ja minä nyökäytin päätäni vastaukseksi, koska olin niin häkeltynyt etten heti tahtonut saada mitään sanotuksi. Onneksi poika oli melko puheliasta sorttia ja jatkoi:
"Näin sinut eilen kun kävelit tästä ohitse. Olit ilmeisesti tulossa koulusta?"
Nyökkäsin taas, ja samassa mieleeni tuli että hän varmasti pitäisi minua ihan idioottina, jos en sanoisi mitään. Siispä avasin suuni:
"Jep. Minäkin huomasin sinut.. Tuota, sinäkin olet nyt varmaan lähdössä kouluun, eikö totta?"
Nuorukainen nyökkäsi hymyssä suin, paljastaen samalla hohtavan valkoisen hammasrivistön.
"Niin olen. Mennäänkö samaa matkaa?"
Myönnyin enemmän kuin mielelläni, nythän sain ainakin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Loppumatka kouluun kului nopeasti.

Ruokatuntiin mennessä hän tuntui olevan tyttöporukkamme yleinen puheenaihe. Tajusin sen heti, kun kävelin vakiopöytäämme tarjottimineni. Istuin omalle paikalleni ja kuuntelin tyttöjen juttuja. Kerta toisensa jälkeen erotin heidän keskustelustaan nimen "Jacob." Se toistui niin usein ettei se voinut olla pelkkää sattumaa.
"Jacob?" kysyin ottaen osaa keskusteluun, ja yksi tytöistä vastasi:
"Niin, se hyvännäköinen poika joka asuu lähellä koulua.. tietääkseni vähän samalla suunnalla kuin sinä. No, katso itse, hän on tuolla."
Käännyin nopeasti katsomaan, ja hän se oli! Näytti siltä kuin hän olisi etsiskellyt minua katseellaan, joten ponkaisin seisomaan ja huiskautin kättäni hänelle. Hänen suunsa venyi ilahtuneeseen hymyyn, ja lähdin luovimaan tietäni hänen luokseen täpötäyden ruokalan poikki, jättäen jälkeeni kaverini, jotka tuijottivat minua kirjaimellisesti suu auki. En nähnyt sitä mutta voin vaikka vannoa että niin se oli.
Pääsin nopeasti Jacobin luo, ja yllätyksekseni tämä halasi minua. Tolkutin itselleni, että kai se oli vain tuttavallinen hali. Mitä muutakaan se voisi olla? Vastasin siis halaukseen. Tiesin kyllä kuulevani tästä tytöiltä myöhemmin. Mutta juuri nyt sillä ei ollut minun mielestäni mitään merkitystä. Myönnän että minulle oli pienoinen järkytys kun Jacob pyysi minua tulemaan kanssaan sivummalle istumaan, mutta samalla olin otettu, olihan tämä ensimmäinen kerta kun joku poika pyysi minua istumaan kanssaan samaan pöytään. Suostuin siis tietysti, eikä mennyt kauaakaan kun istuimme saman pöydän ääressä, jutellen niitä näitä. Ensi alkuun keskustelu oli hieman väkinäistä, mutta selvää oli että halusimme molemmat oppia tuntemaan toisemme paremmin. Piakkoin jo kyselimme toisiltamme perheistämme ja elämistämme noin ylipäätään. Tuntiessamme toisemme paremmin sain tietää, että hän oli ihmissusi. Se ei kuitenkaan muuttanut mitään, selittipä vain miksi olin nähnyt unia niistä. Ajan kuluessa, päivä päivältä meistä tuli parhaat ystävät.


Tuolloin tutustuin Jacobiin, ja annoin samalla lupauksen, etten unohtaisi häntä koskaan. Nykyäänkin minulla on vielä silloin tällöin tapana istua ikkunan ääressä tuijottamassa pimeyteen. Jos oikein tarkasti katson, saatan nähdä metsän pimennossa suden ääriviivat.