Aka "Silmät pimeydessä." Rauski-jutut jatkuu.
Oli perjantai-ilta, ja viikonloppu oli juuri alkamassa. Rauski oli tapansa mukaan koneella. Ei tosin pelaamassa Amnesiaa, ei. Vaihteeksi hänellä oli villi dataussessio meneillään. Oli ollut oikeastaan jo useamman tunnin. Tuntiessaan vatsansa kurnivan Rauski kuitenkin nousi ylös tuoliltaan ja venytteli pitkään ja hartaasti, ennen kuin raahusti keittiöön tekemään hieman välipalaa.
"Teik bred. Bred help : )"
Rauski jutusteli itsekseen leipää leikatessaan. Seuraavaksi hän käveli jääkaapille ja mietti, mitä ihmettä hän haluaisi laittaa leivän päälle. Lopulta hän päätyi juustoon ja tomaattiin. Rauski laittoi juustosiivut leipänsä päälle hieman puolihuolimattomasti, ja alkoi sitten leikata tomaattia. Samalla hän lauleskeli My heart will go onia, omilla sanoillaan totta kai.
"Every night in my dreams I see you, I feel you. Open this goddamn door. It's a -- AI HELVETTI!"
Rauski huusi yhtäkkiä, sillä hän oli leikannut veitsellä sormeensa. Vuolaasti kiroten hän pudotti veitsen pöydälle ja repi telineestä hieman talouspaperia tyrehdyttääkseen pahimman vuodon samalla kun meni hakemaan laastaria lääkekaapista.
Saatuaan laastarin kömpelösti haavan päälle Rauski päätti luopua tomaatin leikkaamisesta ja järsiä sen leivän lisukkeena.. Hän kiikutti nopeasti käyttämänsä tarvikkeet takaisin jääkaappiin ja ajatteli sitten mennä katsomaan vähän televisiota. Olohuonetta kohti kävellessään Rauski järsi vuoronperään leipää ja vuoronperään tomaattia.
Yhdellä vaivattomalla kädenliikkeellä Rauski napsautti television päälle, ja huomasi samalla jonkin oudon valonpilkahduksen tai vastaavan viereisestä huoneesta. Kummastuneena hän laski puoliksi syödyn tomaatin pöydälle kaukosäätimen viereen ja lähti pelkkä leipä kädessään ottamaan asioista tarkemmin selvää. Kuullessaan outoa murinan kaltaista ääntä Rauski tiputti leivän säikähtäneenä lattialle, ja kun huoneen nurkassa välähti kaksi silmää, Rauski pelästyi pahemman kerran ja kääntyi jo juostakseen pois, mutta liukastui leipään ja lensi nurin niin että talo tärähti.
Juuri sillä hetkellä varjoista nousi morso. Se liikkui avutonta, nilkkansa taittanutta Rauskia kohti. Paniikissa tämä hapuili hieman litistyneen leipäpalan käteensä. Vältellen katsomasta morsoa silmiin hän ojensi leipää sitä kohti, toivoen että morso kiinnostuisi siitä hänen sijastaan. Rauski tunsi kätensä tärisevän. Tajutessaan morson tarttuvan leipään yllättynyt Rauski lähti ryömimään pois, toinen jalka kun ei kantanut juuri ollenkaan. Hiljaa kuin hiiri Rauski luovi tiensä lähimmän kaapin luokse, avasi oven ja lukittautui sisään. Siellä hän sitten tärisi pimeydessä.
"Nyt on sanity kyllä matalammalla kun Amnesian Danielilla..."
Rauski vinkui kaapissa.
"Jos sillä on ..., niin mulla on kyllä ...... Mulla on kaappikammo!"
Rauski kuuli morson askeleet, ja pidätti hengitystään. Odoteltuaan joitakin minuutteja hän uskalsi raottaa kaapin ovea. Morsoa ei näkynyt enää missään, joten Rauski tuli kaapista ulos.
"Aha... se hävisi. Ja söi mun leivän!"
Totta se oli, morson vierailusta oli merkkinä ainoastaan leivänmurut lattialla.
keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
Kaappimorson eeppinen paluu
Okei, nyt tulee parin kuukauden tauon jälkeen taas uutta tekstiä. Mä olen kyllä koko tän ajan kirjottanu kaikenlaista tosi ahkerasti, mutta en vaan ole löytänyt aikaa/kiinnostusta laittaa juttujani tänne. Nyt sitte toivon mukaan laitan kaikki, tai ainaki mahdollisimman monta kerralla. Mä alotan Rauski-jutuilla, joita olen kirjottanu muutaman. Ja jos joku ei tiedä, Rauski eli Raumoogle on/oli suomalainen Amnesian-, yms. pelien pelaaja.
Se oli ihan tavallinen päivä, joka oli tosin jo kääntymässä iltaan. Rauski tuli kotiin ja meni heti tavalliseen tapaansa avaamaan tietokoneen. Jonkin aikaa netissä surffailtuaan Rauski tajusi hullun virneen nousevan kasvoilleen. Hän hapuili headsetin käsiinsä ja laittoi sen päähänsä. Oli taas se hetki päivästä. Juuri oikea hetki pelata vähän Amnesiaa. Hetken aikaa Rauski pähkäili mitä custom storya pelaisi tällä kertaa, ja päätöksen synnyttyä peli saattoi vihdoin alkaa.
Kovin kauaa ei Rauski-parka kuitenkaan ehtinyt pelata, kun hän jo laittoi pelin paussille, otti headsetin päästään ja viskasi sängylle. Hän oli melko varmasti kuullut jotain. Kuulosteltuaan ympäristöään hetken aikaa hän nousi ylös, ja käveli pois koneen luota. Rauski hiippaili keskelle keittiötä, ja pysähtyi siihen. Nyt ei taas kuulunut mitään. Mutta hän tiesi ettei kuitenkaan pystyisi pelaamaan, mikäli ei ensin ottaisi asioista selvää ihan perin pohjin.
Hiljaa kuin hiiri Rauski-setä hiippaili kohti talon toista päätä. Siellä oli jo pimeää. Rauski ojensi kättään kohti valokatkaisijaa, mutta valo mokoma ei syttynyt. Rauski kirosi.
"Ei persehelvetti... mä niin tykkään siitä kun ei saa sitä lyhtyä."
Seistyään hetken aikaa lähes liikkumatta paikoillaan hän lähti taas liikkeelle. Mutta juuri silloin talon perimmäisestä nurkasta kuului aivan jumalaton kolahdus, ja Rauski hyppäsi vähintään metrin ilmaan suorilta jaloilta.
"Huah, huah, huah.. En pelästynyt, ole hiljaa."
Rohkeasti sankarimme Rauski jatkoi taas matkaa, ja oli nyt aivan huoneen ovensuussa. Silloin ilmassa kajahti toinen kolahdus, sata kertaa kovempi kuin aikaisemmin.
"Tsirp. TSIRP!"
Rauski lähestyi huoneen nurkassa olevaa kaappia, ja ojensi sitten kättään avatakseen sen. Silloin häntä kohtasi järkytys. Kaapin ovi lähes lävähti Rauskin naamalle, ja kaapissa piilotellut morso tuli ulos. Rauski sai kohtauksen, kääntyi ympäri ja otti jalat alleen.
"AAAAAAAA-AAAAA! KAAPPIMORSO! Mitä vittua tääl tapahtuu?!"
Paniikin valtaamana Rauski kipitti keittiöön, ja morso koikkelehti perässä. Ohimennessään Rauski nappasi käteensä leivän, ja ryömi sitten nopeasti pöydän alle piiloon. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun morso jo tuli pöydän viereen örisemään.
"Must tuntuu et se näkee mut..."
Rauski vinkui, ja heitti leivän umpimähkään morsoa kohti.
"Auta leipä! Hyäh! ... Nyt se vitun lateksirunkkari on ihan tossa vieressä, et mä en pääse pois täältä. Voi vittu! Teidän morsoutenne voisi painua vittuun."
Joidenkin minuuttien kuluttua Rauski oli saanut tarpeekseen, ja peruutti pois pöydän alta.
"Okei haista morso paska. Nyt mä sniikkaan sen ohi."
Ei mennyt kauaakaan, kun Rauski-setä jo otti hurjan syöksyn etuovelle ja rynkytti sen kahvaa.
"Aukea nyt vitun ovi!"
hän huusi, ja saatuaan oven auki hän panikoi tiensä ulos, sulkien oven jäljessään. Uhkaava särkyvän lasin helinä paljasti morson olevan hänen perässään.
"Et varmaan riko mun ikkunoitani ja oveani, senkin homopää!"
Ulos päästyään Rauski viimein otti kunnolla jalat alleen.
"Ahahahaha!"
hän nauroi hieman hysteerisesti, ja juoksi pihan perimmäiseen nurkkaan sekä piiloutui sinne.
"Tsirp... ahaha, Rauski 1, morso 0."
Se oli ihan tavallinen päivä, joka oli tosin jo kääntymässä iltaan. Rauski tuli kotiin ja meni heti tavalliseen tapaansa avaamaan tietokoneen. Jonkin aikaa netissä surffailtuaan Rauski tajusi hullun virneen nousevan kasvoilleen. Hän hapuili headsetin käsiinsä ja laittoi sen päähänsä. Oli taas se hetki päivästä. Juuri oikea hetki pelata vähän Amnesiaa. Hetken aikaa Rauski pähkäili mitä custom storya pelaisi tällä kertaa, ja päätöksen synnyttyä peli saattoi vihdoin alkaa.
Kovin kauaa ei Rauski-parka kuitenkaan ehtinyt pelata, kun hän jo laittoi pelin paussille, otti headsetin päästään ja viskasi sängylle. Hän oli melko varmasti kuullut jotain. Kuulosteltuaan ympäristöään hetken aikaa hän nousi ylös, ja käveli pois koneen luota. Rauski hiippaili keskelle keittiötä, ja pysähtyi siihen. Nyt ei taas kuulunut mitään. Mutta hän tiesi ettei kuitenkaan pystyisi pelaamaan, mikäli ei ensin ottaisi asioista selvää ihan perin pohjin.
Hiljaa kuin hiiri Rauski-setä hiippaili kohti talon toista päätä. Siellä oli jo pimeää. Rauski ojensi kättään kohti valokatkaisijaa, mutta valo mokoma ei syttynyt. Rauski kirosi.
"Ei persehelvetti... mä niin tykkään siitä kun ei saa sitä lyhtyä."
Seistyään hetken aikaa lähes liikkumatta paikoillaan hän lähti taas liikkeelle. Mutta juuri silloin talon perimmäisestä nurkasta kuului aivan jumalaton kolahdus, ja Rauski hyppäsi vähintään metrin ilmaan suorilta jaloilta.
"Huah, huah, huah.. En pelästynyt, ole hiljaa."
Rohkeasti sankarimme Rauski jatkoi taas matkaa, ja oli nyt aivan huoneen ovensuussa. Silloin ilmassa kajahti toinen kolahdus, sata kertaa kovempi kuin aikaisemmin.
"Tsirp. TSIRP!"
Rauski lähestyi huoneen nurkassa olevaa kaappia, ja ojensi sitten kättään avatakseen sen. Silloin häntä kohtasi järkytys. Kaapin ovi lähes lävähti Rauskin naamalle, ja kaapissa piilotellut morso tuli ulos. Rauski sai kohtauksen, kääntyi ympäri ja otti jalat alleen.
"AAAAAAAA-AAAAA! KAAPPIMORSO! Mitä vittua tääl tapahtuu?!"
Paniikin valtaamana Rauski kipitti keittiöön, ja morso koikkelehti perässä. Ohimennessään Rauski nappasi käteensä leivän, ja ryömi sitten nopeasti pöydän alle piiloon. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun morso jo tuli pöydän viereen örisemään.
"Must tuntuu et se näkee mut..."
Rauski vinkui, ja heitti leivän umpimähkään morsoa kohti.
"Auta leipä! Hyäh! ... Nyt se vitun lateksirunkkari on ihan tossa vieressä, et mä en pääse pois täältä. Voi vittu! Teidän morsoutenne voisi painua vittuun."
Joidenkin minuuttien kuluttua Rauski oli saanut tarpeekseen, ja peruutti pois pöydän alta.
"Okei haista morso paska. Nyt mä sniikkaan sen ohi."
Ei mennyt kauaakaan, kun Rauski-setä jo otti hurjan syöksyn etuovelle ja rynkytti sen kahvaa.
"Aukea nyt vitun ovi!"
hän huusi, ja saatuaan oven auki hän panikoi tiensä ulos, sulkien oven jäljessään. Uhkaava särkyvän lasin helinä paljasti morson olevan hänen perässään.
"Et varmaan riko mun ikkunoitani ja oveani, senkin homopää!"
Ulos päästyään Rauski viimein otti kunnolla jalat alleen.
"Ahahahaha!"
hän nauroi hieman hysteerisesti, ja juoksi pihan perimmäiseen nurkkaan sekä piiloutui sinne.
"Tsirp... ahaha, Rauski 1, morso 0."
torstai 19. tammikuuta 2012
Hikotus goes Ratatouille
No niin, tässä nyt vihdoinkin tämä etukäteen hehkutettu tarina. Tästä ei ole oikeastaan mitään erityistä sanottavaa, joten lukemaan sitten vain, oui?
Hikotuksen PoV:
Älä kysy mitä oikein tapahtui, en tiedä sitä itsekään. Olin tavalliseen tapaani menossa katsomaan Hampaatonta, kun äkisti, ilman mitään ennakkovaroitusta minä.. vain katosin. Tarkoitan siis, että yhdessä valonvälähdyksessä.. no, siirryin johonkin ihan toiseen paikkaan. En tiedä kuinka kauan siinä meni, joitakin minuutteja vai kenties kokonainen tunti.. Mutta lopulta pääsin irti pyörteestä ja mätkähdin istualleni suoraan jonkin suuren rakennuksen eteen. En tiennyt yhtään missä olin, koko paikka oli täysin vieras. Minulle tavanomaisesta keskiaikaisuudesta ei ollut tietoakaan. Ohitseni kulki muutama ihminen, ja kömmin hämmästyneenä seisaalleni. Kaikki näytti paljon hienommalta kuin mihin olin tottunut koko varsin lyhyen elämäni aikana.
Päättelin, ettei tähän jäämisestä olisi mitään hyötyä. Tosin päätön harhailu sinne tänne ihan vieraassa paikassa ei myöskään kuulostanut kovin täysjärkiseltä. Ehkä minun kannattaisi mennä vilkaisemaan tuota edessäni olevaa rakennusta, ehkä joku siellä osaisi kertoa missä olin.
Kävelin hieman epäröiden ovelle, ja pienen miettimistauon jälkeen avasin sen. Edessäni avautui jokin suuri tila. Se näytti ihan keittiöltä, sen verran minäkin tajusin. Se vain oli suurin ja hienoin koskaan näkemäni keittiö, ihan toista kuin meillä kotona. Astuin hieman arkaillen sisään, muistuttaen itseäni avun kysymisestä. Ottaessani askeleen eteenpäin olin näkevinäni lattialla jotain pientä ja sinisenharmaata, joka vilisti kahdella jalalla. Rotta? Samassa pitkä ja laiha nuori mies, jolla oli hieman pörröiset, punaisenruskeat hiukset, kumartui poimimaan rotan ylös. Seuraavaksi hän kääntyi katsomaan minua, ja nielaisin hermostuneena, vaikka tuo vieras hymyilikin ystävällisen kysyvästi.
Linguinin PoV:
Seisoin lähellä etuovea ja huomasin katsovani suoraan minua hieman lyhyemmän pojan silmiin. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän katsoi minua hämmästynyt ja säikähtänyt ilme kasvoillaan. Huomasin hänen vilkuilevan villisti vuoronperään minua ja kämmenelläni lepäävää pikkukokkia. Poika ei näyttänyt saavan sanaa suustaan, joten avasin pelin sanomalla:
"Hei.. voinko auttaa jotenkin?"
Nuori poika näytti kokoavan itseään hetken aikaa, ja sanoi sitten:
"Joo, luulisin.. olisi ihan kiva jos saisin tietää missä olen..."
Hymyilin ymmärtäväisesti, poika ei selvästikään ollut täkäläisiä.
"Totta kai. Tämä on La Ratatouille, olet siis Ranskassa, Pariisissa."
Pojan silmät levisivät lautasiksi.
"Ranskassa? Voi luojat, nyt en ymmärrä kyllä mitään.. Hei, mikä tuo rotta on? Meilläpäin nekin varmaan laskettaisiin tuholaisiksi, mutta ei kai täällä.."
Minä naurahdin pojan kysymyksille. Kunpa tämä vain tietäisi..
"Kuule, se on aika pitkä juttu. Jos haluat kuulla, niin tule vaan reippaasti peremmälle."
Ojensin käteni hänelle.
"Minä olen muuten Alfredo, sano vaan Linguini."
Poika tarttui käteeni vastaten:
"Hauska tavata.. minä olen Hikotus."
"Anteeksi... Hikotus?"
"Joo.. hieno nimi, tiedetään."
Hikotuksen PoV:
Tuo itsensä Linguiniksi esitellyt nuori mies pyysi minut peremmälle. Astelin hieman arkaillen hänen perässään. Kieltämättä olin hieman utelias. Vilkuilin ympärilleni pää pyörien kuin pöllöllä. Vähän väliä katseeni harhautui siihen rottaan. En ollut uskoa silmiäni, kun näin sen kävelevän kahdella tassulla. Nyt ei voisi mitään, minun olisi vihdoin pakko kysyä.
"Niin, tuota... Linguini?"
Tämä kääntyi heti katsomaan minua.
"Niin?"
"Tuota, tuosta rotasta... miksi se on täällä? Siis, tämähän on ravintola, eikös?"
Linguini nyökkäsi hymyillen.
"Kyllä. Ja usko tai älä, mutta ilman tätä rottaa koko ravintolaa ei olisi edes olemassa. Nimittäin tämä rotta on se pääpukari, se varsinainen kokki. Se opetti minutkin kokkaamaan."
Näytin varmasti aivan puulla päähän lyödyltä. Olin kyllä kuullut yhtä ja toista, mutta tämä oli jotain ihan uutta.
"Siis... rotta on kokki?"
Linguini nyökkäsi taas.
"Aivan niin. Haluatko nähdä?"
Totta kai minä halusin. Silmät olivat pudota päästäni nähdessäni rotan ihan oikeasti pesevän tassunsa ja laittavan ruokaa.
"Uskomaton rotta!"
Minä ihastelin.
"Mikä sen nimi on?"
"No, minä kutsun sitä---"
Linguini aloitti, mutta rotta keskeytti hänet huitomalla tassuillaan. Sitten se tarttui lusikkaan, kaatoi hieman jauhoja pöydälle ja alkoi lusikan kärjellä raapustaa jotakin. Hetkessä jauhokasaan ilmestyi hieman haparoivia kirjaimia yksi kerrallaan. Lopulta siinä luki nimi: Remy.
"Remy? Voi luojat, osaako tuo rotta kirjoittaakin? Tuon täytyy olla maailman fiksuin ja taitavin rotta.."
"Haluaisitko sinä oppia kokkaamaan?"
Linguini sitten ehdotti. Pudistelin hätäisesti päätäni.
"Ihan tosi, en minä oikein tiedä.."
"Älähän nyt, ei sinulla tule olemaan mitään hätää, sinulla on maailman paras opettaja."
"Mitäh?"
En ollut edes huomannut Remyn kadonneen jonnekin, mutta nyt se palasi takaisin raahaten jotakin... kangasta? Se nosti kangasta ja peitti silmänsä.
"Häh?"
Ei mennyt kauaakaan, kun en nähnyt mitään. Olin laittanut Remyn tuoman pyyhkeen silmieni peitoksi.
"Linguini, onkohan tämä ihan viisasta?"
"Noin se opetti minuakin. Luota vain siihen, anna sen viedä."
Päätin uskoa Linguinia, ehkä hän tiesi paremmin kuin minä. Pian, todella pian, tunsin Remyn nykivän minua hiuksista, ja sitten tajusin tasapainoni horjuvan. Kallistuin ensin eteen, ja sitten taaksepäin, kunnes hapuilin tukea jostain.
"Voi luojat, ei tule mitään.."
Lopulta Remy kiidätti minut ilmeisesti erään työtason ääreen, ja tajusin käteni ojentuvan eteenpäin, sekä tarttuvan johonkin. Veitsi? Nielaisin. Se oli varmaan pahuksen terävä. En kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä kauaa, sillä minua vietiin taas. Ojennuin avaamaan jonkin oven, ja olin.. en tiedä missä, mutta viileää siellä oli. Lähtiessäni sieltä minulla oli syli täynnä jos jonkinlaisia juttuja, ihan kuin vihanneksia. Sitten taas takaisin lähtöpaikkaan. Laskin kaikki vihannekset pöydälle ja tartuin johonkin niistä. Tunsin Remyn satunnaiset nykäisyt ja kiskomiset hiuksissani, ja tajusin pilkkovani vihanneksia vaarallisella vauhdilla, yksi toisensa jälkeen. Seuraavaksi laitoin pilkkomani vihannekset johonkin kattilaan, ja kaikesta päätellen heitin joitain mausteita päälle.
Jonkin ajan kuluttua, en ole varma kauanko siihen meni, sain ottaa liinan pois silmiltäni. Ensimmäiseksi näin Linguinin hymyilevän, sitten katseeni osui liedellä olevaan.. johonkin, joka näytti oikeastaan aika hyvältä.
"Teinkö minä tuon?"
minä hämmästelin.
"Jep. Elämäsi ensimmäinen ratatouille. Aika hyvin, oui?"
"Oui..."
vastasin kömpelöllä ranskalaisella aksentilla.
Älä kysy mitä oikein tapahtui, en tiedä sitä itsekään. Olin tavalliseen tapaani menossa katsomaan Hampaatonta, kun äkisti, ilman mitään ennakkovaroitusta minä.. vain katosin. Tarkoitan siis, että yhdessä valonvälähdyksessä.. no, siirryin johonkin ihan toiseen paikkaan. En tiedä kuinka kauan siinä meni, joitakin minuutteja vai kenties kokonainen tunti.. Mutta lopulta pääsin irti pyörteestä ja mätkähdin istualleni suoraan jonkin suuren rakennuksen eteen. En tiennyt yhtään missä olin, koko paikka oli täysin vieras. Minulle tavanomaisesta keskiaikaisuudesta ei ollut tietoakaan. Ohitseni kulki muutama ihminen, ja kömmin hämmästyneenä seisaalleni. Kaikki näytti paljon hienommalta kuin mihin olin tottunut koko varsin lyhyen elämäni aikana.
Päättelin, ettei tähän jäämisestä olisi mitään hyötyä. Tosin päätön harhailu sinne tänne ihan vieraassa paikassa ei myöskään kuulostanut kovin täysjärkiseltä. Ehkä minun kannattaisi mennä vilkaisemaan tuota edessäni olevaa rakennusta, ehkä joku siellä osaisi kertoa missä olin.
Kävelin hieman epäröiden ovelle, ja pienen miettimistauon jälkeen avasin sen. Edessäni avautui jokin suuri tila. Se näytti ihan keittiöltä, sen verran minäkin tajusin. Se vain oli suurin ja hienoin koskaan näkemäni keittiö, ihan toista kuin meillä kotona. Astuin hieman arkaillen sisään, muistuttaen itseäni avun kysymisestä. Ottaessani askeleen eteenpäin olin näkevinäni lattialla jotain pientä ja sinisenharmaata, joka vilisti kahdella jalalla. Rotta? Samassa pitkä ja laiha nuori mies, jolla oli hieman pörröiset, punaisenruskeat hiukset, kumartui poimimaan rotan ylös. Seuraavaksi hän kääntyi katsomaan minua, ja nielaisin hermostuneena, vaikka tuo vieras hymyilikin ystävällisen kysyvästi.
Linguinin PoV:
Seisoin lähellä etuovea ja huomasin katsovani suoraan minua hieman lyhyemmän pojan silmiin. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän katsoi minua hämmästynyt ja säikähtänyt ilme kasvoillaan. Huomasin hänen vilkuilevan villisti vuoronperään minua ja kämmenelläni lepäävää pikkukokkia. Poika ei näyttänyt saavan sanaa suustaan, joten avasin pelin sanomalla:
"Hei.. voinko auttaa jotenkin?"
Nuori poika näytti kokoavan itseään hetken aikaa, ja sanoi sitten:
"Joo, luulisin.. olisi ihan kiva jos saisin tietää missä olen..."
Hymyilin ymmärtäväisesti, poika ei selvästikään ollut täkäläisiä.
"Totta kai. Tämä on La Ratatouille, olet siis Ranskassa, Pariisissa."
Pojan silmät levisivät lautasiksi.
"Ranskassa? Voi luojat, nyt en ymmärrä kyllä mitään.. Hei, mikä tuo rotta on? Meilläpäin nekin varmaan laskettaisiin tuholaisiksi, mutta ei kai täällä.."
Minä naurahdin pojan kysymyksille. Kunpa tämä vain tietäisi..
"Kuule, se on aika pitkä juttu. Jos haluat kuulla, niin tule vaan reippaasti peremmälle."
Ojensin käteni hänelle.
"Minä olen muuten Alfredo, sano vaan Linguini."
Poika tarttui käteeni vastaten:
"Hauska tavata.. minä olen Hikotus."
"Anteeksi... Hikotus?"
"Joo.. hieno nimi, tiedetään."
Hikotuksen PoV:
Tuo itsensä Linguiniksi esitellyt nuori mies pyysi minut peremmälle. Astelin hieman arkaillen hänen perässään. Kieltämättä olin hieman utelias. Vilkuilin ympärilleni pää pyörien kuin pöllöllä. Vähän väliä katseeni harhautui siihen rottaan. En ollut uskoa silmiäni, kun näin sen kävelevän kahdella tassulla. Nyt ei voisi mitään, minun olisi vihdoin pakko kysyä.
"Niin, tuota... Linguini?"
Tämä kääntyi heti katsomaan minua.
"Niin?"
"Tuota, tuosta rotasta... miksi se on täällä? Siis, tämähän on ravintola, eikös?"
Linguini nyökkäsi hymyillen.
"Kyllä. Ja usko tai älä, mutta ilman tätä rottaa koko ravintolaa ei olisi edes olemassa. Nimittäin tämä rotta on se pääpukari, se varsinainen kokki. Se opetti minutkin kokkaamaan."
Näytin varmasti aivan puulla päähän lyödyltä. Olin kyllä kuullut yhtä ja toista, mutta tämä oli jotain ihan uutta.
"Siis... rotta on kokki?"
Linguini nyökkäsi taas.
"Aivan niin. Haluatko nähdä?"
Totta kai minä halusin. Silmät olivat pudota päästäni nähdessäni rotan ihan oikeasti pesevän tassunsa ja laittavan ruokaa.
"Uskomaton rotta!"
Minä ihastelin.
"Mikä sen nimi on?"
"No, minä kutsun sitä---"
Linguini aloitti, mutta rotta keskeytti hänet huitomalla tassuillaan. Sitten se tarttui lusikkaan, kaatoi hieman jauhoja pöydälle ja alkoi lusikan kärjellä raapustaa jotakin. Hetkessä jauhokasaan ilmestyi hieman haparoivia kirjaimia yksi kerrallaan. Lopulta siinä luki nimi: Remy.
"Remy? Voi luojat, osaako tuo rotta kirjoittaakin? Tuon täytyy olla maailman fiksuin ja taitavin rotta.."
"Haluaisitko sinä oppia kokkaamaan?"
Linguini sitten ehdotti. Pudistelin hätäisesti päätäni.
"Ihan tosi, en minä oikein tiedä.."
"Älähän nyt, ei sinulla tule olemaan mitään hätää, sinulla on maailman paras opettaja."
"Mitäh?"
En ollut edes huomannut Remyn kadonneen jonnekin, mutta nyt se palasi takaisin raahaten jotakin... kangasta? Se nosti kangasta ja peitti silmänsä.
"Häh?"
Ei mennyt kauaakaan, kun en nähnyt mitään. Olin laittanut Remyn tuoman pyyhkeen silmieni peitoksi.
"Linguini, onkohan tämä ihan viisasta?"
"Noin se opetti minuakin. Luota vain siihen, anna sen viedä."
Päätin uskoa Linguinia, ehkä hän tiesi paremmin kuin minä. Pian, todella pian, tunsin Remyn nykivän minua hiuksista, ja sitten tajusin tasapainoni horjuvan. Kallistuin ensin eteen, ja sitten taaksepäin, kunnes hapuilin tukea jostain.
"Voi luojat, ei tule mitään.."
Lopulta Remy kiidätti minut ilmeisesti erään työtason ääreen, ja tajusin käteni ojentuvan eteenpäin, sekä tarttuvan johonkin. Veitsi? Nielaisin. Se oli varmaan pahuksen terävä. En kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä kauaa, sillä minua vietiin taas. Ojennuin avaamaan jonkin oven, ja olin.. en tiedä missä, mutta viileää siellä oli. Lähtiessäni sieltä minulla oli syli täynnä jos jonkinlaisia juttuja, ihan kuin vihanneksia. Sitten taas takaisin lähtöpaikkaan. Laskin kaikki vihannekset pöydälle ja tartuin johonkin niistä. Tunsin Remyn satunnaiset nykäisyt ja kiskomiset hiuksissani, ja tajusin pilkkovani vihanneksia vaarallisella vauhdilla, yksi toisensa jälkeen. Seuraavaksi laitoin pilkkomani vihannekset johonkin kattilaan, ja kaikesta päätellen heitin joitain mausteita päälle.
Jonkin ajan kuluttua, en ole varma kauanko siihen meni, sain ottaa liinan pois silmiltäni. Ensimmäiseksi näin Linguinin hymyilevän, sitten katseeni osui liedellä olevaan.. johonkin, joka näytti oikeastaan aika hyvältä.
"Teinkö minä tuon?"
minä hämmästelin.
"Jep. Elämäsi ensimmäinen ratatouille. Aika hyvin, oui?"
"Oui..."
vastasin kömpelöllä ranskalaisella aksentilla.
I stand alone
Ei... tästä tarinasta ei alunperin pitänyt tulla ollenkaan tällaista, alkuperäinen suunnitelma oli ihan erilainen. Mutta sitten kävi niin kuin kävi, ja lopputulos on tällainen. Kynä vain suorastaan lensi paperilla vaikka aivot huusivat ihan erilaista tarinaa... No whatever, minkäs teet. Jotenkin en muutenkaan kokenut tällä tyylillä kirjoittamista omimmaksi tyylikseni. Ja olen tyytyväinen ainoastaan muutamaan lauseeseen. No.. tässä tämä nyt kuitenkin on. Have fun.
Nimeni on Hikotus. Voisi kai sanoa myös "hylkiö" tai "kummajainen." Ihan tosi, satoihin vuosiin olen ensimmäinen viikinki joka ei halua tappaa lohikäärmettä! Siinä mielessä olen erilainen kuin kaikki muut tässä pahuksen kyläpahasessa. Muille lohikäärmeet ovat vain tuholaisia. "Ne tappavat meidät jos me emme tapa niitä." Siinä kaikki mitä he ajattelevat. Ennen minusta oli hienoa ajatella noin, enkä malttanut odottaa pääseväni listimään ensimmäisen lohikäärmeeni. Mutta sitten...
Sitten ammuin Yön Raivon alas taivaalta. Tilaisuuteni oli koittanut! Mutta... sitten en pystynytkään tappamaan sitä. Katsoin sitä.. ja näin itseni. Annoin sille nimeksi Hampaaton. Tiedän mitä ajattelet nyt. Aika hassua, koska sillä kuitenkin on hampaat. Tiedetään.
Oli miten oli, viimeistään nyt koko kylän väki pitää minua jälkeenjääneenä. "Et sinä ole viikinki", ne sanovat. "Viikingit eivät leiki lohikäärmeiden kanssa."
No, tämä viikinki leikkii. Jos edes olen viikinki, kuka sitäkään tietää. No, nyt tiedät kaiken minusta, voit poistua jos haluat. Poistua ja jättää Kelpo Hikotuksen-- anteeksi, mitä oikein sanoin, KURJAN Hikotuksen yksin.
Kaikki siis muuttui kun ammuin Hampaattoman alas, ja kun pelastin sen. Nyt joudun piilottelemaan sitä kaukana kylästä. Ei se tosin ole temppu eikä mikään, koska Hampaaton ei pysty lentämään ilman minua. No, se on taas kokonaan toinen juttu. Aika lopettaa menneiden muisteleminen, ja palata takaisin säälittävään elämääni. Melkein kuin minut potkaistaisiin korkealta kalliolta alas, alas.. eikä kukaan ottaisi kiinni, antaisi vain pudota. Siltä minusta tuntuu, tiedätkös. On muuten hassua, että puhun sinulle näinkin avoimesti, sillä minä hädintuskin tunnen sinua. No, on sentään jotain seuraa. Mistä sinä muuten tulit? Et kai sentään uinut tänne mantereelta asti?
Okei, kylässä ollaan taas. Totta puhuen olisin jäänyt mieluummin tuonne metsään. Näetkö miten kaikki katsovat minua? Onneksi en osaa lukea ajatuksia, ne eivät varmaan ole tässä tapauksessa mitenkään mieltä ylentäviä. Hei katso, tuolla on Astrid. Ainoa koko kylässä, joka sentään suostuu puhumaan minulle normaalisti. Jep, tuo vaalea, hoikka tyttö tuolla... Mutta kuule, mennään nyt nopeasti hakemaan meiltä kotoa vähän kalaa. Sitten vien sinut katsomaan Hampaatonta, okei?
Joo, tässä on kotini. Ei kovin hieno, mutta mitä muuta keskiaikaiselta talolta voisi odottaakaan. Isä ei onneksi ole kotona juuri nyt...
Tule, haetaan nyt ne kalat ja häivytään sitten samaa tietä mitä tultiinkin.
Ota sinä vaikka nämä.. Hampaattomalle kelpaa lähes kala kuin kala, ainoastaan ankeriaasta se ei välitä. No ei sillä, en kyllä minäkään. Taas yksi asia, joka minua ja Hampaatonta yhdistää. Ajattele nyt, ikuisuuteen olen ensimmäinen viikinki joka ei tapa lohikäärmeitä, ja Hampaaton taas ensimmäinen lohikäärme joka ei listi ihmisiä. Se olisi niin helposti pystynyt siihen silloin kun vapautin sen. Mutta ei, se vain karjui minut kuuroksi ja lensi sitten hieman kompastellen pois. On se aikamoinen lisko.
Saatuani Hampaattomaan sen ensimmäisen ja ratkaisevan kontaktin päätin kokeilla lentämistä sen kanssa. Ensimmäiset yritykset olivat katastrofaalisia. Lopulta keksin rakentaa Hampaattomalle ihan oman satulan. Myönnän että olin aluksi hieman varovainen, mutta pian opin luottamaan Hampaattomaan. Nyt minulla on enää yksi ongelma, saada tämän kylän jästipäät tajuamaan, ettei lohikäärmeiden ole pakko olla meidän vihollisiamme.
Voi luojat, katsos tätä. Olen puhunut koko matkan ajan. Katso, Hampaaton on tuolla. Tule vaan lähemmäs. Odotas hetki, niin laitan sille satulan. Noin... nyt voit kiivetä sen selkään. Suosittelen laittamaan kädet vyötäisilleni, Hampaaton nimittäin painelee aikamoista kyytiä ja tekee jos jonkinlaista silmukkaa. Valmis? Okei, nyt lähtee! Toivottavasti muutkin vielä jonain päivänä ymmärtävät lohikäärmeiden hienouden.
Nimeni on Hikotus. Voisi kai sanoa myös "hylkiö" tai "kummajainen." Ihan tosi, satoihin vuosiin olen ensimmäinen viikinki joka ei halua tappaa lohikäärmettä! Siinä mielessä olen erilainen kuin kaikki muut tässä pahuksen kyläpahasessa. Muille lohikäärmeet ovat vain tuholaisia. "Ne tappavat meidät jos me emme tapa niitä." Siinä kaikki mitä he ajattelevat. Ennen minusta oli hienoa ajatella noin, enkä malttanut odottaa pääseväni listimään ensimmäisen lohikäärmeeni. Mutta sitten...
Sitten ammuin Yön Raivon alas taivaalta. Tilaisuuteni oli koittanut! Mutta... sitten en pystynytkään tappamaan sitä. Katsoin sitä.. ja näin itseni. Annoin sille nimeksi Hampaaton. Tiedän mitä ajattelet nyt. Aika hassua, koska sillä kuitenkin on hampaat. Tiedetään.
Oli miten oli, viimeistään nyt koko kylän väki pitää minua jälkeenjääneenä. "Et sinä ole viikinki", ne sanovat. "Viikingit eivät leiki lohikäärmeiden kanssa."
No, tämä viikinki leikkii. Jos edes olen viikinki, kuka sitäkään tietää. No, nyt tiedät kaiken minusta, voit poistua jos haluat. Poistua ja jättää Kelpo Hikotuksen-- anteeksi, mitä oikein sanoin, KURJAN Hikotuksen yksin.
Kaikki siis muuttui kun ammuin Hampaattoman alas, ja kun pelastin sen. Nyt joudun piilottelemaan sitä kaukana kylästä. Ei se tosin ole temppu eikä mikään, koska Hampaaton ei pysty lentämään ilman minua. No, se on taas kokonaan toinen juttu. Aika lopettaa menneiden muisteleminen, ja palata takaisin säälittävään elämääni. Melkein kuin minut potkaistaisiin korkealta kalliolta alas, alas.. eikä kukaan ottaisi kiinni, antaisi vain pudota. Siltä minusta tuntuu, tiedätkös. On muuten hassua, että puhun sinulle näinkin avoimesti, sillä minä hädintuskin tunnen sinua. No, on sentään jotain seuraa. Mistä sinä muuten tulit? Et kai sentään uinut tänne mantereelta asti?
Okei, kylässä ollaan taas. Totta puhuen olisin jäänyt mieluummin tuonne metsään. Näetkö miten kaikki katsovat minua? Onneksi en osaa lukea ajatuksia, ne eivät varmaan ole tässä tapauksessa mitenkään mieltä ylentäviä. Hei katso, tuolla on Astrid. Ainoa koko kylässä, joka sentään suostuu puhumaan minulle normaalisti. Jep, tuo vaalea, hoikka tyttö tuolla... Mutta kuule, mennään nyt nopeasti hakemaan meiltä kotoa vähän kalaa. Sitten vien sinut katsomaan Hampaatonta, okei?
Joo, tässä on kotini. Ei kovin hieno, mutta mitä muuta keskiaikaiselta talolta voisi odottaakaan. Isä ei onneksi ole kotona juuri nyt...
Tule, haetaan nyt ne kalat ja häivytään sitten samaa tietä mitä tultiinkin.
Ota sinä vaikka nämä.. Hampaattomalle kelpaa lähes kala kuin kala, ainoastaan ankeriaasta se ei välitä. No ei sillä, en kyllä minäkään. Taas yksi asia, joka minua ja Hampaatonta yhdistää. Ajattele nyt, ikuisuuteen olen ensimmäinen viikinki joka ei tapa lohikäärmeitä, ja Hampaaton taas ensimmäinen lohikäärme joka ei listi ihmisiä. Se olisi niin helposti pystynyt siihen silloin kun vapautin sen. Mutta ei, se vain karjui minut kuuroksi ja lensi sitten hieman kompastellen pois. On se aikamoinen lisko.
Saatuani Hampaattomaan sen ensimmäisen ja ratkaisevan kontaktin päätin kokeilla lentämistä sen kanssa. Ensimmäiset yritykset olivat katastrofaalisia. Lopulta keksin rakentaa Hampaattomalle ihan oman satulan. Myönnän että olin aluksi hieman varovainen, mutta pian opin luottamaan Hampaattomaan. Nyt minulla on enää yksi ongelma, saada tämän kylän jästipäät tajuamaan, ettei lohikäärmeiden ole pakko olla meidän vihollisiamme.
Voi luojat, katsos tätä. Olen puhunut koko matkan ajan. Katso, Hampaaton on tuolla. Tule vaan lähemmäs. Odotas hetki, niin laitan sille satulan. Noin... nyt voit kiivetä sen selkään. Suosittelen laittamaan kädet vyötäisilleni, Hampaaton nimittäin painelee aikamoista kyytiä ja tekee jos jonkinlaista silmukkaa. Valmis? Okei, nyt lähtee! Toivottavasti muutkin vielä jonain päivänä ymmärtävät lohikäärmeiden hienouden.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Tyttö ja koira
Tämän tarinan päähenkilö, Nelli, kuvastaa itseasiassa kahta vuotta nuorempaa minua. Itsekin haaveilen palavasti siperianhuskysta, ja varmaan otankin sellaisen vielä joskus. Oli jotenkin haasteellista kirjoittaa hän-muodossa, minä-muoto kun on minulle se kaikkein omin.
Tämä tarina sijoittuu talviseen Suomeen ja kertoo 18-vuotiaasta Nellistä ja Taika-nimisestä siperianhuskynartusta. Tässä kertomuksessa sinnikkyyden ja kaikenkestävän ystävyyden taika todella näyttää voimansa.
Oli keskitalvi. 18-vuotias Nelli vietti tavalliseen tapaansa aikaa huoneessaan, kuunnellen musiikkia. Hetken mietittyään hän otti esiin kynänsä ja piirustuslehtiönsä. Nelli rakasti piirtämistä, etenkin eläinaiheiset kuvat olivat hänen suosikkejaan. Piirustuslehtiössä päällimmäisenä oli vielä toistaiseksi keskeneräinen piirustus kahdesta lumessa leikkivästä huskysta. Koirat, erityisesti juuri huskyt olivat Nellin sydäntä lähellä, ja hän olikin jo pitkään haaveillut omasta huskysta. Toistaiseksi hänen rahansa eivät vain riittäneet sellaisen hankkimiseen.
Pian Nellin ajatukset keskeytyivät, kun oven takaa kuului hänen omistamansa sekarotuisen koiran, Mikon, vikinää. Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että olikin jo iltalenkin aika. Aikaa hukkaamatta Nelli kiskoi ulkovaatteet päälleen, ja poistui huoneestaan keittiöön, jossa innokas Miko, collien ja saksanpaimenkoiran risteytys jo odotti kippuraista häntäänsä huiskien.
"Hei poika, mennäänkö ulos?"
Nelli kysyi siltä, ja se vastasi heiluttaen häntäänsä entistä vinhemmin. Nelli laittoi nopeasti itsensä valmiiksi, ja lähti viemään koiraansa ulos.
Kului vielä joitakin päiviä, noin viikon verran. Koska Nelli asui nuoresta iästään huolimatta jo omillaan, hän kävi päivisin koulua ja iltaisin teki mahdollisuuksien mukaan töitä. Jokaisen työpäivän myötä pitkäaikainen huskyhaave tuli lähemmäksi. Eräänä päivänä rahatilanteen vihdoin ollessa riittävä Nelli oli käymässä kaupassa. Ilmoitustaulua vilkaistessaan Nelli ei ollut uskoa silmiään. Siinä se oli, mustaa valkoisella. Taululla oli A4-kokoinen mainos, jossa mainostettiin luovutusikäisiä huskynpentuja terveistä ja tunnetuista vanhemmista. Paperin alalaidassa olivat yhteystiedot, ja Nelli repäisi yhden lapuista mukaansa.
Kotiin päästyään Nelli meni heti puhelimen ääreen. Hän naputti hermostuneena lattiaa jalallaan. Viimein linjan toisessa päässä vastattiin, ja Nelli kertoi olevansa kiinnostunut huskynpennun ostamisesta. Kasvattaja kyseli joitain kysymyksiä Nellin kokemuksesta ja aikaisemmista koirakontakteista, ja Nelli vastaili parhaansa mukaan. Lopulta he sopivat, että Nelli tulisi katsomaan pentuja seuraavana päivänä. Puhelun loputtua Nelli oli niin sekaisin innosta, että hyppi ja loikki pitkin poikin taloa huoneesta toiseen, innostaen lopulta Mikonkin loikkimaan ja riehumaan häntä vispaten. Se yö meni suurimmilta osin valvoessa.
Seuraava päivä oli lauantai. Nelli oli tikkana hereillä heti kukonlaulun aikaan. Aamupäivä kului todella, todella hitaasti, mutta viimein, tuskallisen odottamisen jälkeen kello viimein tuli kaksitoista, ja Nelli saattoi lähteä katsomaan koiria. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, ja melko pian Nelli jo nousi kennelrakennuksen rappuset ylös ja soitti ovikelloa jännittyneenä. Melkein heti kasvattaja tuli avaamaan oven yksi pennuista sylissään. Pentu oli mustavalkoinen, toinen sen silmistä oli ruskea, toinen sininen. Kasvattaja toivotti Nellin tervetulleeksi ja pyysi tulemaan peremmälle. Pennut ja niiden emä olivat olohuoneessa. Äitikoira oli väriltään kauniin hopeanharmaa, silmät olivat ruskeat. Se katsoi Nelliä paikaltaan rauhallisesti ja heilutteli häntäänsä. Kasvattaja päästi sylissään olevan pennun lattialle muiden luokse, ja ne alkoivat heti riehua keskenään. Emo katsoi Nelliä melkein kärsivästi, kuin anoen: "Vie joku näistä pois."
Kasvattaja kertoi kahden pennuista olevan uroksia, loput kolme olivat narttuja. Toinen uroksista ja yksi nartuista olivat kauniin kuparinvärisiä, toinen uros oli se Nelliä jo ovella tervehtinyt mustavalkoinen. Yksi jäljellä olevista nartuista oli emonsa tapaan hopeanharmaa, toinen taas riistanvärinen. Nellistä kaikki pennut olivat aivan valloittavia, mutta erityisesti kuparinvärinen narttupentu ikään kuin lumosi hänet. Muiden pentujen riehuessa keskenään tuo kyseinen pentu lähestyi Nelliä huiskien ohuella, valkokärkisellä hännällään. Pennulla oli ilmeikkäät vaaleansiniset silmät ja huvittava valkoinen naama, vatsanalus ja rinta sekä tassut. Pentu mönki suoraan lattialla istuvan Nellin syliin, sulki silmänsä ja nukahti siihen. Sillä hetkellä Nelli teki valintansa, tämän pennun hän halusi.
Pennun yhä nukkuessa kasvattaja ja Nelli menivät tekemään kauppakirjan. Kaiken ollessa valmista kasvattaja antoi Nellille pennun rekisteripaperit, joiden mukaan sen nimi oli Kuurankukan Taikatuuli. Lisäksi Nelli sai mukaan pienen koirankorin, pussillisen penturuokaa ja pennulle pienen unilelun. Niin alkoi Nellin ja pennun yhteinen taival.
Pienen, valloittavan pennun kutsumanimeksi tuli lopulta Taika. Päästyään uuteen kotiin se meni heti ensitöikseen tekemään tupatarkastusta. Jostakin pelmahtanut Miko sai heti pennun jakamattoman huomion. Se puri isomman koiran tassuja ja korvia, ja jahtasi sitä huoneesta toiseen. Koko pitkän päivän Taika jaksoi riehua lukuunottamatta satunnaisia unitaukoja, ja yön viimein koittaessa Nelli kantoi pennun koriinsa nukkumaan.
Pennun ja Nellin ensimmäinen yhteinen yö oli molempien osalta melko uneton, mutta kuukausien ja vuosien kuluessa he oppivat pelaamaan hyvin yhteen, ja kiintyivät toinen toisiinsa. Aikanaan Nelli otti toisenkin huskyn, mustavalkoisen nartun nimeltä Kuura, ja alkoi itse kasvattaa siperianhuskyja. Kaikki tulevat pennut saisivat nimensä eteen Nellin kennelnimen, joka oli "Taikatuiskeen."
Oli keskitalvi. 18-vuotias Nelli vietti tavalliseen tapaansa aikaa huoneessaan, kuunnellen musiikkia. Hetken mietittyään hän otti esiin kynänsä ja piirustuslehtiönsä. Nelli rakasti piirtämistä, etenkin eläinaiheiset kuvat olivat hänen suosikkejaan. Piirustuslehtiössä päällimmäisenä oli vielä toistaiseksi keskeneräinen piirustus kahdesta lumessa leikkivästä huskysta. Koirat, erityisesti juuri huskyt olivat Nellin sydäntä lähellä, ja hän olikin jo pitkään haaveillut omasta huskysta. Toistaiseksi hänen rahansa eivät vain riittäneet sellaisen hankkimiseen.
Pian Nellin ajatukset keskeytyivät, kun oven takaa kuului hänen omistamansa sekarotuisen koiran, Mikon, vikinää. Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että olikin jo iltalenkin aika. Aikaa hukkaamatta Nelli kiskoi ulkovaatteet päälleen, ja poistui huoneestaan keittiöön, jossa innokas Miko, collien ja saksanpaimenkoiran risteytys jo odotti kippuraista häntäänsä huiskien.
"Hei poika, mennäänkö ulos?"
Nelli kysyi siltä, ja se vastasi heiluttaen häntäänsä entistä vinhemmin. Nelli laittoi nopeasti itsensä valmiiksi, ja lähti viemään koiraansa ulos.
Kului vielä joitakin päiviä, noin viikon verran. Koska Nelli asui nuoresta iästään huolimatta jo omillaan, hän kävi päivisin koulua ja iltaisin teki mahdollisuuksien mukaan töitä. Jokaisen työpäivän myötä pitkäaikainen huskyhaave tuli lähemmäksi. Eräänä päivänä rahatilanteen vihdoin ollessa riittävä Nelli oli käymässä kaupassa. Ilmoitustaulua vilkaistessaan Nelli ei ollut uskoa silmiään. Siinä se oli, mustaa valkoisella. Taululla oli A4-kokoinen mainos, jossa mainostettiin luovutusikäisiä huskynpentuja terveistä ja tunnetuista vanhemmista. Paperin alalaidassa olivat yhteystiedot, ja Nelli repäisi yhden lapuista mukaansa.
Kotiin päästyään Nelli meni heti puhelimen ääreen. Hän naputti hermostuneena lattiaa jalallaan. Viimein linjan toisessa päässä vastattiin, ja Nelli kertoi olevansa kiinnostunut huskynpennun ostamisesta. Kasvattaja kyseli joitain kysymyksiä Nellin kokemuksesta ja aikaisemmista koirakontakteista, ja Nelli vastaili parhaansa mukaan. Lopulta he sopivat, että Nelli tulisi katsomaan pentuja seuraavana päivänä. Puhelun loputtua Nelli oli niin sekaisin innosta, että hyppi ja loikki pitkin poikin taloa huoneesta toiseen, innostaen lopulta Mikonkin loikkimaan ja riehumaan häntä vispaten. Se yö meni suurimmilta osin valvoessa.
Seuraava päivä oli lauantai. Nelli oli tikkana hereillä heti kukonlaulun aikaan. Aamupäivä kului todella, todella hitaasti, mutta viimein, tuskallisen odottamisen jälkeen kello viimein tuli kaksitoista, ja Nelli saattoi lähteä katsomaan koiria. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, ja melko pian Nelli jo nousi kennelrakennuksen rappuset ylös ja soitti ovikelloa jännittyneenä. Melkein heti kasvattaja tuli avaamaan oven yksi pennuista sylissään. Pentu oli mustavalkoinen, toinen sen silmistä oli ruskea, toinen sininen. Kasvattaja toivotti Nellin tervetulleeksi ja pyysi tulemaan peremmälle. Pennut ja niiden emä olivat olohuoneessa. Äitikoira oli väriltään kauniin hopeanharmaa, silmät olivat ruskeat. Se katsoi Nelliä paikaltaan rauhallisesti ja heilutteli häntäänsä. Kasvattaja päästi sylissään olevan pennun lattialle muiden luokse, ja ne alkoivat heti riehua keskenään. Emo katsoi Nelliä melkein kärsivästi, kuin anoen: "Vie joku näistä pois."
Kasvattaja kertoi kahden pennuista olevan uroksia, loput kolme olivat narttuja. Toinen uroksista ja yksi nartuista olivat kauniin kuparinvärisiä, toinen uros oli se Nelliä jo ovella tervehtinyt mustavalkoinen. Yksi jäljellä olevista nartuista oli emonsa tapaan hopeanharmaa, toinen taas riistanvärinen. Nellistä kaikki pennut olivat aivan valloittavia, mutta erityisesti kuparinvärinen narttupentu ikään kuin lumosi hänet. Muiden pentujen riehuessa keskenään tuo kyseinen pentu lähestyi Nelliä huiskien ohuella, valkokärkisellä hännällään. Pennulla oli ilmeikkäät vaaleansiniset silmät ja huvittava valkoinen naama, vatsanalus ja rinta sekä tassut. Pentu mönki suoraan lattialla istuvan Nellin syliin, sulki silmänsä ja nukahti siihen. Sillä hetkellä Nelli teki valintansa, tämän pennun hän halusi.
Pennun yhä nukkuessa kasvattaja ja Nelli menivät tekemään kauppakirjan. Kaiken ollessa valmista kasvattaja antoi Nellille pennun rekisteripaperit, joiden mukaan sen nimi oli Kuurankukan Taikatuuli. Lisäksi Nelli sai mukaan pienen koirankorin, pussillisen penturuokaa ja pennulle pienen unilelun. Niin alkoi Nellin ja pennun yhteinen taival.
Pienen, valloittavan pennun kutsumanimeksi tuli lopulta Taika. Päästyään uuteen kotiin se meni heti ensitöikseen tekemään tupatarkastusta. Jostakin pelmahtanut Miko sai heti pennun jakamattoman huomion. Se puri isomman koiran tassuja ja korvia, ja jahtasi sitä huoneesta toiseen. Koko pitkän päivän Taika jaksoi riehua lukuunottamatta satunnaisia unitaukoja, ja yön viimein koittaessa Nelli kantoi pennun koriinsa nukkumaan.
Pennun ja Nellin ensimmäinen yhteinen yö oli molempien osalta melko uneton, mutta kuukausien ja vuosien kuluessa he oppivat pelaamaan hyvin yhteen, ja kiintyivät toinen toisiinsa. Aikanaan Nelli otti toisenkin huskyn, mustavalkoisen nartun nimeltä Kuura, ja alkoi itse kasvattaa siperianhuskyja. Kaikki tulevat pennut saisivat nimensä eteen Nellin kennelnimen, joka oli "Taikatuiskeen."
"I need to see Bella"
No ni, eli morso vaan kaikille ja hyvää uutta vuotta 2012 nyt sitten tälleen vähän jälkikäteen. On tän vuoden ekan blogipostauksen aika, ja mä pistän nyt homman käyntiin Twilightilla. Tän tarinan kirjottamisesta on ehkä joku pari viikkoa, en mä ole enää ees sen asian suhteen kartalla, putosin kärryiltä jo ajat sitten. Tää on ihan rehellisesti sanottuna aika lyhyt ja aika paska stoori, jonka idean sain yhdestä ainoasta lauseesta. Ja se lause on tuo otsikko, joka tuli mun mieleen joskus keskellä yötä. Kiirehdin tän kirjottamisen kanssa, koska mulla oli jo hinku päästä kirjottamaan seuraavaa tarinaa, joten siks tuo loppu on tollanen tönkkö ja töksähtelevä. Jake hyppäsi ikkunasta ja kipitti pois, jeeeeeee. No ni mutta hitot siitä, päästetää vihdoinkin se pahuksen tarina vauhtiin.
Jacobin PoV:
Se oli aivan tavallinen päivä. Olin tavalliseen tapaani susihahmossani, ja hölköttelin pitkin tuttua partioreittiäni Cullenien taloa ympäröivässä metsässä. Kuulin etäisesti Sethin ja Leahin ajatukset. Nämä olivat muutaman kilometrin päässä. Silloin, ihan äkkiarvaamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta, jokin hyökkäsi kimppuuni. En heti tajunnut mikä se oli, se kun liikkui niin nopeasti. Samassa sieraimiini kuitenkin kantautui se tuttu, uskomattoman pistävä löyhkä. Vampyyri. Paljastin hampaani iskeäkseni ne kiinni vampyyriin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta verenimijä oli vikkelämpi, ja voimakkaampi. Salamannopeasti se oli kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja rutistanut joitakin kylkiluita kasaan. Minä olin aivan voimaton sen edessä, ja kaaduin raskaasti tömähtäen maahan. Silloin kylmäihoinen verenimijä katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Tunsin märän tahmeuden leviävän turkissani. Verta.. se tästä enää puuttuikin. Lähdin raahautumaan metsän halki, kohti Cullenien taloa. Minulla oli nyt päässäni vain yksi ajatus: minun täytyi päästä Bellan luokse. Kompuroin vähän väliä, mutta ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä tuttu, suuri talo tuli näkyviin puiden lomasta. Sivusilmällä näin ikkunaverhojen heilahtavan. Cullenien portaita noustessani muodonmuutokseni purkautui, ja palauduin ihmiseksi. Sain vain vaivoin kiskotuksi risaiset shortsit jalkoihini, ja kompuroin sisälle. Ovesta sisään päästyäni lyyhistyin lattialle.
"Minun täytyy nähdä Bella..."
sain sanottua, ennen kuin minulta lähti taju.
Bellan PoV:
Makasin Cullenien sohvalla viltin alla, kun kuulin oven käyvän. Kääntäessäni päätäni näin Jacobin. Tämä oli ovesta tullessaan romahtanut lattialle. Heitin salamana viltin syrjään ja heilautin hieman vaivalloisesti jalkani lattialle sohvan laidan yli.
"Jake..."
parahdin, ja ennen kuin kukaan ennätti estää, olin noussut seisaalleni. Yritin päästä Jaken luo, mutta samassa tunsin epämiellyttävän, napakan potkun vatsassani. Samalla kertaa kuulin myös luiden rutinaa. Vajosin polvilleni kivusta irvistäen. Sekunnin sadasosassa Edward oli vierelläni, samoin Carlisle.
"Bella!"
kuulin Edwardin äänen.
"Vauva potkii aika lailla..."
Carlisle mumisi. Edward näytti kireältä.
"Tuolla vauhdilla se katkoo Bellalta kaikki luut. Se pitää ottaa ulos."
Siihen oli minullakin sana sanottavana.
"EI! En suostu siihen, että tapatte hänet!"
En suostunut ottamaan asiaan enää sen enempää kantaa. Puoliksi riuhdoin itseni irti Carlislen otteesta. Samassa Edward kuitenkin otti minusta kiinni ja puoliksi pakotti minut takaisin sohvalle. En enää jaksanut edes yllättyä hänen voimastaan ja nopeudestaan. Sillä välin Carlisle ja jostakin juuri sopivasti ilmestynyt Jasper veivät Jaken jonnekin, varmaankin yhteen yläkerran käyttämättömistä huoneista. Tiesin heidän pitävän Jakesta huolta, mutta ilmeisesti tämä ei osannut tarpeeksi arvostaa sitä, sillä seuraavana aamuna hän oli kadonnut, varmaankin loikannut yön aikana ulos ikkunasta. Mokomakin kiittämätön sudenroikale...
Jacobin PoV:
Se oli aivan tavallinen päivä. Olin tavalliseen tapaani susihahmossani, ja hölköttelin pitkin tuttua partioreittiäni Cullenien taloa ympäröivässä metsässä. Kuulin etäisesti Sethin ja Leahin ajatukset. Nämä olivat muutaman kilometrin päässä. Silloin, ihan äkkiarvaamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta, jokin hyökkäsi kimppuuni. En heti tajunnut mikä se oli, se kun liikkui niin nopeasti. Samassa sieraimiini kuitenkin kantautui se tuttu, uskomattoman pistävä löyhkä. Vampyyri. Paljastin hampaani iskeäkseni ne kiinni vampyyriin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta verenimijä oli vikkelämpi, ja voimakkaampi. Salamannopeasti se oli kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja rutistanut joitakin kylkiluita kasaan. Minä olin aivan voimaton sen edessä, ja kaaduin raskaasti tömähtäen maahan. Silloin kylmäihoinen verenimijä katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Tunsin märän tahmeuden leviävän turkissani. Verta.. se tästä enää puuttuikin. Lähdin raahautumaan metsän halki, kohti Cullenien taloa. Minulla oli nyt päässäni vain yksi ajatus: minun täytyi päästä Bellan luokse. Kompuroin vähän väliä, mutta ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä tuttu, suuri talo tuli näkyviin puiden lomasta. Sivusilmällä näin ikkunaverhojen heilahtavan. Cullenien portaita noustessani muodonmuutokseni purkautui, ja palauduin ihmiseksi. Sain vain vaivoin kiskotuksi risaiset shortsit jalkoihini, ja kompuroin sisälle. Ovesta sisään päästyäni lyyhistyin lattialle.
"Minun täytyy nähdä Bella..."
sain sanottua, ennen kuin minulta lähti taju.
Bellan PoV:
Makasin Cullenien sohvalla viltin alla, kun kuulin oven käyvän. Kääntäessäni päätäni näin Jacobin. Tämä oli ovesta tullessaan romahtanut lattialle. Heitin salamana viltin syrjään ja heilautin hieman vaivalloisesti jalkani lattialle sohvan laidan yli.
"Jake..."
parahdin, ja ennen kuin kukaan ennätti estää, olin noussut seisaalleni. Yritin päästä Jaken luo, mutta samassa tunsin epämiellyttävän, napakan potkun vatsassani. Samalla kertaa kuulin myös luiden rutinaa. Vajosin polvilleni kivusta irvistäen. Sekunnin sadasosassa Edward oli vierelläni, samoin Carlisle.
"Bella!"
kuulin Edwardin äänen.
"Vauva potkii aika lailla..."
Carlisle mumisi. Edward näytti kireältä.
"Tuolla vauhdilla se katkoo Bellalta kaikki luut. Se pitää ottaa ulos."
Siihen oli minullakin sana sanottavana.
"EI! En suostu siihen, että tapatte hänet!"
En suostunut ottamaan asiaan enää sen enempää kantaa. Puoliksi riuhdoin itseni irti Carlislen otteesta. Samassa Edward kuitenkin otti minusta kiinni ja puoliksi pakotti minut takaisin sohvalle. En enää jaksanut edes yllättyä hänen voimastaan ja nopeudestaan. Sillä välin Carlisle ja jostakin juuri sopivasti ilmestynyt Jasper veivät Jaken jonnekin, varmaankin yhteen yläkerran käyttämättömistä huoneista. Tiesin heidän pitävän Jakesta huolta, mutta ilmeisesti tämä ei osannut tarpeeksi arvostaa sitä, sillä seuraavana aamuna hän oli kadonnut, varmaankin loikannut yön aikana ulos ikkunasta. Mokomakin kiittämätön sudenroikale...
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Pokémonkouluttajan kaavake
Eli siis, lyhyesti sanottuna, tämä on minun itse luomani Pokémonkouluttajan hahmokaavake kaikkine pokémoneineen.
Crystal © Yuuki
Nimi: Crystal Rosita Grassland
Skp: tyttö
Ikä: 16 v
Pokémon: Chikorita
Luonne: Crystal on luonteeltaan hyvin suojeleva ja rakastava pokémonejaan kohtaan. Hän ei koskaan asettaisi niitä vaaraan. Suojelevaisuus ja huolehtivaisuus näkyy myös hänen ystävyyssuhteissaan; hän on aina valmis auttamaan ja puolustamaan ystäviään kaikin tavoin. Crystal on tarkka pokémonien hyvinvoinnista, ja on aina valmis taistelemaan niiden oikeuksien puolesta.
Vaikka Crystal suurimman osan ajasta onkin päättäväinen ja itsevarma, on hänelläkin heikot hetkensä, jolloin ystävien tuki on tarpeen.
Ulkonäkö: Crystalilla on pitkät ja tuuheat oranssit hiukset, jotka tämä on sitonut lähes päälaelleen poninhännäksi punaisella hiuslenkillä. Hänen silmänsä ovat merensiniset. Yllään hänellä on lähes poikkeuksetta metsänvihreä t-paita ja sen päällä vaaleanvihreä liivi, jossa on molempien taskujen kohdalla kaksi keltaista raitaa, joista ylempi on salamakuvioinen ja alempi suora. Sama salamakuviointi jatkuu myös selkäpuolella. Jaloissaan hänellä on aina vaaleansiniset farkut ja vihreävalkoiset lenkkitossut.
Menneisyys: Crystalin vanhemmat kasvattavat Chikoritoja kotona Grasslandin tilalla. Tyttärensä täyttäessä 10 vuotta vanhemmat antoivat hänelle lahjaksi oman Chikoritan. Siitä tuli hetkessä muuten melko yksinäisen tytön paras ystävä.
Pian tämän jälkeen Crystal aloitti oman pokémonmatkansa yhdessä Chikoritan kanssa. He taittoivat matkaa ensin jonkin aikaa kahdestaan, kunnes törmäsivät Ashiin, Mistyyn ja Brockiin. Pian heidän kohtaamisensa jälkeen Crystal sai ensimmäisen pokémonsaaliinsa, Flareonin. Pokémonkouluttajan uransa aikana Crystal on ennättänyt kuulua myös Rakettiryhmään. Tuona aikana hän lähentyi etenkin Jamesin kanssa, ja näillä oli jonkinlaista romanssinpoikastakin. Crystal kuitenkin päätti palata Ashin porukkaan kokiessaan, ettei Rakettiryhmään kuuluminen auttanut häntä eteenpäin urallaan. James pitää hänelle kuitenkin paikkaa varattuna siinä toivossa, että tämä muuttaisi mielensä. Jamesin tunteet Crystalia kohtaan eivät nimittäin koskaan täysin kuolleet.
Pokémonista:
Nimi: Chikorita
Skp: ♀
Elementti: Ruoho
Kehitys: Chikorita > Bayleef > Meganium
Muuta: Crystal ei ainakaan toistaiseksi ole halunnut Chikoritansa kehittyvän, eikä pokémonkaan ole sitä tahtonut.
Tällä erää hallussa olevat pokémonit:
Chikorita ♀
Flareon ♀
Vulpix ♀
Umbreon ♂
Zorua ♀
Espeon ♀
Glaceon ♀
Ponyta ♀
Raichu ♂
Pikachu ♂
Kehityskaaret:
Chikorita > Bayleef > Meganium
Eevee > Flareon
Vulpix > Ninetales
Eevee > Umbreon
Zorua > Zoroark
Eevee > Espeon
Eevee > Glaceon
Ponyta > Rapidash
Pichu > Pikachu > Raichu
Crystal © Yuuki
Nimi: Crystal Rosita Grassland
Skp: tyttö
Ikä: 16 v
Pokémon: Chikorita
Luonne: Crystal on luonteeltaan hyvin suojeleva ja rakastava pokémonejaan kohtaan. Hän ei koskaan asettaisi niitä vaaraan. Suojelevaisuus ja huolehtivaisuus näkyy myös hänen ystävyyssuhteissaan; hän on aina valmis auttamaan ja puolustamaan ystäviään kaikin tavoin. Crystal on tarkka pokémonien hyvinvoinnista, ja on aina valmis taistelemaan niiden oikeuksien puolesta.
Vaikka Crystal suurimman osan ajasta onkin päättäväinen ja itsevarma, on hänelläkin heikot hetkensä, jolloin ystävien tuki on tarpeen.
Ulkonäkö: Crystalilla on pitkät ja tuuheat oranssit hiukset, jotka tämä on sitonut lähes päälaelleen poninhännäksi punaisella hiuslenkillä. Hänen silmänsä ovat merensiniset. Yllään hänellä on lähes poikkeuksetta metsänvihreä t-paita ja sen päällä vaaleanvihreä liivi, jossa on molempien taskujen kohdalla kaksi keltaista raitaa, joista ylempi on salamakuvioinen ja alempi suora. Sama salamakuviointi jatkuu myös selkäpuolella. Jaloissaan hänellä on aina vaaleansiniset farkut ja vihreävalkoiset lenkkitossut.
Menneisyys: Crystalin vanhemmat kasvattavat Chikoritoja kotona Grasslandin tilalla. Tyttärensä täyttäessä 10 vuotta vanhemmat antoivat hänelle lahjaksi oman Chikoritan. Siitä tuli hetkessä muuten melko yksinäisen tytön paras ystävä.
Pian tämän jälkeen Crystal aloitti oman pokémonmatkansa yhdessä Chikoritan kanssa. He taittoivat matkaa ensin jonkin aikaa kahdestaan, kunnes törmäsivät Ashiin, Mistyyn ja Brockiin. Pian heidän kohtaamisensa jälkeen Crystal sai ensimmäisen pokémonsaaliinsa, Flareonin. Pokémonkouluttajan uransa aikana Crystal on ennättänyt kuulua myös Rakettiryhmään. Tuona aikana hän lähentyi etenkin Jamesin kanssa, ja näillä oli jonkinlaista romanssinpoikastakin. Crystal kuitenkin päätti palata Ashin porukkaan kokiessaan, ettei Rakettiryhmään kuuluminen auttanut häntä eteenpäin urallaan. James pitää hänelle kuitenkin paikkaa varattuna siinä toivossa, että tämä muuttaisi mielensä. Jamesin tunteet Crystalia kohtaan eivät nimittäin koskaan täysin kuolleet.
Pokémonista:
Nimi: Chikorita
Skp: ♀
Elementti: Ruoho
Kehitys: Chikorita > Bayleef > Meganium
Muuta: Crystal ei ainakaan toistaiseksi ole halunnut Chikoritansa kehittyvän, eikä pokémonkaan ole sitä tahtonut.
Tällä erää hallussa olevat pokémonit:
Chikorita ♀
Flareon ♀
Vulpix ♀
Umbreon ♂
Zorua ♀
Espeon ♀
Glaceon ♀
Ponyta ♀
Raichu ♂
Pikachu ♂
Kehityskaaret:
Chikorita > Bayleef > Meganium
Eevee > Flareon
Vulpix > Ninetales
Eevee > Umbreon
Zorua > Zoroark
Eevee > Espeon
Eevee > Glaceon
Ponyta > Rapidash
Pichu > Pikachu > Raichu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)