No ni, eli morso vaan kaikille ja hyvää uutta vuotta 2012 nyt sitten tälleen vähän jälkikäteen. On tän vuoden ekan blogipostauksen aika, ja mä pistän nyt homman käyntiin Twilightilla. Tän tarinan kirjottamisesta on ehkä joku pari viikkoa, en mä ole enää ees sen asian suhteen kartalla, putosin kärryiltä jo ajat sitten. Tää on ihan rehellisesti sanottuna aika lyhyt ja aika paska stoori, jonka idean sain yhdestä ainoasta lauseesta. Ja se lause on tuo otsikko, joka tuli mun mieleen joskus keskellä yötä. Kiirehdin tän kirjottamisen kanssa, koska mulla oli jo hinku päästä kirjottamaan seuraavaa tarinaa, joten siks tuo loppu on tollanen tönkkö ja töksähtelevä. Jake hyppäsi ikkunasta ja kipitti pois, jeeeeeee. No ni mutta hitot siitä, päästetää vihdoinkin se pahuksen tarina vauhtiin.
Jacobin PoV:
Se oli aivan tavallinen päivä. Olin tavalliseen tapaani susihahmossani, ja hölköttelin pitkin tuttua partioreittiäni Cullenien taloa ympäröivässä metsässä. Kuulin etäisesti Sethin ja Leahin ajatukset. Nämä olivat muutaman kilometrin päässä. Silloin, ihan äkkiarvaamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta, jokin hyökkäsi kimppuuni. En heti tajunnut mikä se oli, se kun liikkui niin nopeasti. Samassa sieraimiini kuitenkin kantautui se tuttu, uskomattoman pistävä löyhkä. Vampyyri. Paljastin hampaani iskeäkseni ne kiinni vampyyriin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta verenimijä oli vikkelämpi, ja voimakkaampi. Salamannopeasti se oli kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja rutistanut joitakin kylkiluita kasaan. Minä olin aivan voimaton sen edessä, ja kaaduin raskaasti tömähtäen maahan. Silloin kylmäihoinen verenimijä katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Tunsin märän tahmeuden leviävän turkissani. Verta.. se tästä enää puuttuikin. Lähdin raahautumaan metsän halki, kohti Cullenien taloa. Minulla oli nyt päässäni vain yksi ajatus: minun täytyi päästä Bellan luokse. Kompuroin vähän väliä, mutta ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä tuttu, suuri talo tuli näkyviin puiden lomasta. Sivusilmällä näin ikkunaverhojen heilahtavan. Cullenien portaita noustessani muodonmuutokseni purkautui, ja palauduin ihmiseksi. Sain vain vaivoin kiskotuksi risaiset shortsit jalkoihini, ja kompuroin sisälle. Ovesta sisään päästyäni lyyhistyin lattialle.
"Minun täytyy nähdä Bella..."
sain sanottua, ennen kuin minulta lähti taju.
Bellan PoV:
Makasin Cullenien sohvalla viltin alla, kun kuulin oven käyvän. Kääntäessäni päätäni näin Jacobin. Tämä oli ovesta tullessaan romahtanut lattialle. Heitin salamana viltin syrjään ja heilautin hieman vaivalloisesti jalkani lattialle sohvan laidan yli.
"Jake..."
parahdin, ja ennen kuin kukaan ennätti estää, olin noussut seisaalleni. Yritin päästä Jaken luo, mutta samassa tunsin epämiellyttävän, napakan potkun vatsassani. Samalla kertaa kuulin myös luiden rutinaa. Vajosin polvilleni kivusta irvistäen. Sekunnin sadasosassa Edward oli vierelläni, samoin Carlisle.
"Bella!"
kuulin Edwardin äänen.
"Vauva potkii aika lailla..."
Carlisle mumisi. Edward näytti kireältä.
"Tuolla vauhdilla se katkoo Bellalta kaikki luut. Se pitää ottaa ulos."
Siihen oli minullakin sana sanottavana.
"EI! En suostu siihen, että tapatte hänet!"
En suostunut ottamaan asiaan enää sen enempää kantaa. Puoliksi riuhdoin itseni irti Carlislen otteesta. Samassa Edward kuitenkin otti minusta kiinni ja puoliksi pakotti minut takaisin sohvalle. En enää jaksanut edes yllättyä hänen voimastaan ja nopeudestaan. Sillä välin Carlisle ja jostakin juuri sopivasti ilmestynyt Jasper veivät Jaken jonnekin, varmaankin yhteen yläkerran käyttämättömistä huoneista. Tiesin heidän pitävän Jakesta huolta, mutta ilmeisesti tämä ei osannut tarpeeksi arvostaa sitä, sillä seuraavana aamuna hän oli kadonnut, varmaankin loikannut yön aikana ulos ikkunasta. Mokomakin kiittämätön sudenroikale...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti