Näin koulutat sisaruksesi

Tämä tarina on ensimmäinen laatuaan, kyseessä nimittäin on ensimmäinen HTTYD-tarinani koskaan. Tarinan kertojana on oma hahmoni Kikatus, joka siis on Hikotuksen sisko. Lue tarina, niin ymmärrät mistä on kyse. :)





Nimeni on Kikatus. Hieno nimi, tiedetään, muttei siinä kaikki.

Olen jo pienestä pitäen tuntenut itseni erilaiseksi. Vartuin kaukana mantereella, enkä missään vaiheessa tuntenut kuuluvani joukkoon. Niin lapset kuin aikuisetkin katsoivat minua pitkään nenänvarttaan pitkin. Oliko syy sitten pitkissä kastanjanruskeissa hiuksissani, jotka olin laittanut puolihuolimattomalle poninhännälle, vaiko vaatetuksessani. Jos ihan totta puhutaan, niin vaatteeni olivat kyllä erilaiset kuin muilla, keskiaikaisemmat. Valkoinen, karvainen liivi, jonka alla pelkistetty pitkähihainen paita. Lyhyt hame, melkoisen pelkistetty sekin. Hameen alla vielä ohuet, ihonmyötäiset trikoot, ja jaloissa paksut bootsit karvavuorilla varustettuna. Ihan tosi, ei sellaisia kukaan muu käyttänyt.
Vai oliko vika nimessäni? Myönnettäköön, että se oli vähän erikoinen. Okei, tosi erikoinen. Kenelläkään täälläpäin ei ollut vastaavaa nimeä. Kikatus.. voi luojat. Vai oliko puhetavallani jotain tekemistä kaiken kanssa? Annanpa esimerkin. Kukaan täälläpäin ei koskaan sanonut "ihan tosi." Ihan tosi, ei kukaan.. paitsi minä. Olen sanonut niin aina.

Sitä kesti monia vuosia, kunnes minä kasvoin tarpeeksi isoksi.. tai ainakin isommaksi. Tulin uteliaaksi syntyperästäni, sillä tunsin sydämeni kuuluvan jonnekin muualle. Ties vaikka joku täkäläisistä tietäisi jotain. Ajan myötä etsintäni tuottikin tulosta. Sain selville, että kotini ei suinkaan ollut täällä, vaan melko kaukana, paikassa nimeltä Öystilä. Pysyvän piinan pituuspiirillä, kuten sanottiin. Olin siis viikinki. Se tuli aluksi melkoisena yllätyksenä, vaikka toisaalta se kyllä selittikin paljon. Tuolla jossain minulla oli siis myös isä ja veli, äitini oli kuollut. Ajatus tuntui niin uskomattomalta. Minulla oli veli, ihan oikeasti.. Palataanpa nyt hetkeksi takaisin lapsuuteeni, kerron tarinan niin kuin se minulle kerrottiin.

Synnyin siis Öystilässä, samana päivänä ja lähes samaan aikaan veljeni kanssa, välillämme oli vain muutaman minuutin ero. Äitimme kuitenkin kuoli, ja ilmeisesti isällemme oli liikaa huolehtia meistä molemmista. Niinpä minut vietiin pois kotoa, kasvatettavaksi mantereella. Niin minä siis jouduin eroon veljestäni.
Vuodet kuluivat ja minä vartuin, veljeni tietysti myös.

En muista hänestä mitään, tuskin hänkään minusta. Eikä mikään ihme, olimmehan vasta vauvoja silloin. Nyt olen kuitenkin saanut tarpeekseni tästä kaikesta. Minä lähes pakotin yhden täkäläisistä viemään minut takaisin kotiin. Nyt sitten istun hänen veneessään matkalla kohti Öystilää. Kävi ilmi, että juuri hän vei minut pienenä pois kotoa. Hän siis tiesi myös kertoa minulle asioista hieman tarkemmin. Veljeni nimi on kuulemma Hikotus. Hänet minun siis pitäisi etsiä käsiini. Mahtoiko hän edes tietää minun olevan tulossa? Innostukseni sen kuin kasvoi. Minä olin vihdoin matkalla kotiin!

Aikaa tuntui kuluvan aivan liian paljon, mutta viimein vene kolahti rantaan, ja loikkasin innosta täristen kuivalle maalle. Vihdoinkin.. vihdoinkin kotona! Ensimmäinen ajatukseni kylästä oli sanalla sanoen väkevä. Lähdin juosten kohti asutusta. Mielessäni käväisi, että minulla saattoi olla edessäni mahdoton tehtävä, enhän minä edes tiennyt miltä veljeni näytti! Tiesin hänestä vain nimen. Kai minun sitten pitäisi vain kysellä kyläläisiltä. Näin minä tein. Juoksin kohti ensimmäistä vastaantulijaa.
"Hei.. missä Hikotus on?"
kysyin, ja hän osoitti minulle suunnan josta löytäisin veljeni. Huikkasin nopeat kiitokset, ja lähdin juosten oikeaan suuntaan. Ei menisi enää kauaa, pian tapaisin hänet!

Päästyäni oikeaan paikkaan en kuitenkaan nähnyt yhtäkään ihmistä. Katseeni osui ensimmäisenä suurehkoon, mustaan olentoon, jonka tajusin olevan lohikäärme.
"Okei... veljeni on siis lohikäärme,"
mutisin puoliääneen. Ääneni kuullessaan lohikäärme kääntyi ja päästi järisyttävän, lähes kuurouttavan huudon. Paiskasin kädet korvilleni, mutta eihän se mitään auttanut. Siinä samassa jostain talon takaa kuului huutoa, ja hetkeä myöhemmin paikalle juoksi nuori, laihahko poika.
"Hampaaton, mitä sinä oikein mekastat?"
poika huusi, ennen kuin hänen katseensa osui minuun. Hämmästynyt ilme levisi hänen kasvoilleen. Tuo lohikäärme, jonka nimi siis ilmeisesti oli Hampaaton, ärisi minulle epävarmana.

Hetkeen minä en tiennyt mitä sanoa. Olin löytänyt veljeni, hän oli tuossa edessäni, mutta minä en löytänyt oikeita sanoja.
"Hikotus.."
minä sopersin viimein, tuntien itseni tyhmäksi. Hikotus kallisti päätään, samassa hänen ilmeensä kirkastui. Luultavasti joku oli jo ehtinyt informoida häntä minusta.
"Kikatus.. oletko se sinä?"
hän esitti vastakysymyksen, ja minä nyökyttelin innoissani, typerä virne kasvoillani.
"Kyllä, minähän se! Hikotus, olen odottanut tätä niin kauan!"
Sen enempää ajattelematta syöksyin halaamaan Hikotusta. Siinä rytäkässä kaadoin meidät molemmat. Tajusin sen oikeastaan vasta kuullessani Hikotuksen vaikerruksen altani. Vetäydyin heti pois tämän päältä, ja ojensin käteni auttaakseni tämän ylös. Hikotus tarttui käteeni, ja vasta silloin huomasin hänessä jotain outoa. Hänen vasemman jalkansa tilalla oli jonkinlainen proteesi, joka näytti selvästikin käsin tehdyltä. Hienovaraisuuttani jätin asian mainitsematta, päätin antaa Hikotuksen itse ottaa sen puheeksi, mikäli hän niin itse haluaisi. Katseeni osui taas Hampaattomaan, joka rähisi minulle edelleen. Hikotus hymyili, ja esitteli lohikäärmeensä minulle, ja päinvastoin.
"Hampaaton.. tässä on minun siskoni, Kikatus. Kikatus, tässä on Hampaaton. Se on Yön Raivo."
Hymyilin varovasti, ja Hampaaton kallisti päätään. Sen kummemmin varoittamatta Hikotus tarttui minua kevyesti kädestä ja laski kämmeneni varovasti Hampaattoman kuonolle.
"Hampaaton on minun ystäväni, ja minulle hyvin tärkeä. Ethän pelkää sitä?"
Hikotus lähes pyysi, ja minä pudistin häkeltyneenä päätäni.
"En, se on kaunis.."
sain sanotuksi. Hikotus hymyili helpottuneena.
"Hyvä kuulla. Lohikäärmeet ovat nykyään osa Öystilää."
Samassa Hikotuksen ilme kirkastui.
"Hei muuten, haluaisitko lähteä lennolle?"
En ollut uskoa korviani.
"Siis mitä? Hampaattomallako?
huudahdin, ja Hikotus nyökkäsi.
"Niin. Minä käyn sen kanssa lentelemässä lähes päivittäin."
Näytin kenties hieman epäilevältä, sillä Hikotus kiirehti jatkamaan:
"Ei hätää. Pidät vaan minusta kiinni."

Loppujen lopuksi minä myönnyin. Voisihan se olla hauskaakin. Hikotus laittoi Hampaattomalle satulan ja kiipesi ensin itse sen selkään, auttaen sitten minut istumaan taakseen. Kiersin heti käteni Hikotuksen ympärille.
"Okei, Hampaaton, lähdetään. Mutta ihan tosi, tällä kertaa ei hurjastella, hän on ensimmäistä kertaa kyydissä."
Kieltämättä minua epäilytti, ymmärsikö Hampaaton muka mitä Hikotus sanoi. No, pianhan se nähtäisiin. Hampaaton levitti valtavat siipensä ja heilautti pyrstöään. Se pinkaisi vauhtiin, juoksi hetken aikaa maata pitkin, ennen kuin viimein nousi ilmaan. Sillä hetkellä minä puristin silmäni kiinni.
"Voi luojat, Hikotus!"
huusin, vaikka en niin kauheasti pelännytkään. Pian minä jo totuin menoon, ja uskalsin avata silmäni. Ilmavirta paiskautui vasten kasvojani.
"Hikotus, tämä on uskomatonta!"

Siitä päivästä lähtien me kävimme lentelemässä lähes päivittäin. Eräänä päivänä näimme lohikäärmeen, joka muistutti valtavasti Hampaatonta. Se vain oli väriltään tummansininen, ja sen vatsa oli vaaleanharmaa sekä silmänsä vihreät.
"Hikotus.. seurataan tuota lohikäärmettä,"
sanoin yhtäkkiä. Niin me sitten teimme. Se lensi Korppiniemeä kohti, ja me sen perässä. Hikotus taisi tietää, mitä minulla oli mielessä.
"Kuule, jos haluat kouluttaa sen, niin minä autan sinua."

Pian lohikäärme laskeutui, ja me myös. Se näytti rauhalliselta ja kiltiltä, joten uskaltauduimme sen lähelle. Täkäläiset lohikäärmeet olivat mitä ilmeisimmin jo tottuneet ihmisiin, sillä se ei tehnyt vastarintaa. Hikotus seisoi vieressäni kaiken aikaa. Ojensin varovasti kättäni lohikäärmettä kohti. Se tuhahti hiljaa, mutta ei liikahtanut. Yllätyksekseni se antoi minun koskettaa itseään.

Päivät kuluivat. Kävimme lohikäärmeen luona päivittäin, ja eräänä päivänä lähtiessämme taas kerran kotiin se päättikin lähteä seuraamaan meitä. Vilkuilin kummastuneena olkani ylitse, mutta se ei kertaakaan ollut edes aikeissa muuttaa kurssia.
Laskeutuessamme kotipihaan se tuli hassusti äännellen minun luokseni, ja tönäisi minua kevyesti päällään. Hikotus naurahti.
"Näyttää siltä, että se on adoptoinut sinut."
Hymyilin iloisesti, halatessani sinistä lohikäärmettä.
"Hassu juttu.. minä nimittäin olen adoptoinut sen. Sen nimi on Galestorm."
Nauroin aidon onnellisena. Vasta muutama päivä sitten olin palannut kotiin oltuani poissa niin kauan, mutta silti minusta jo tuntui kuin olisin ollut täällä aina. Siitä minun oli kiittäminen Hikotusta ja Galestormia.