Lueskelin yhtä vanhoista vihkoistani, ja löysin sattumalta joitakin kirjoituksia, jotka olen kenties kirjoittanut joskus vuosina 2008-2009. Laitan nyt näitä kirjoituksia tänne. Tämän ensimmäisen kohdalla ei yhtään lue, kenen näkökulmasta se on kirjoitettu, tällä jutulla ei ole olemassa edes nimeä, joten minun täytyy nyt keksiä tälle jokin. Veikkaan kuitenkin jutun kertojaksi Ken Ichijojia Digimonin toiselta kaudelta, joten siksi lisäsin näin jälkikäteen tuonne kirjoituksen loppuun nuo kaksi viimeistä lausetta, ne kun ovat oikeastikin peräisin juuri tuolta mainitsemaltani Digimonin tuotantokaudelta. Nyt sitten itse asiaan.
Ulkona sataa. Sää kuvaa mielialaani täydellisesti. Tällaisina päivinä tunnen itseni täysin turhaksi. Mitättömäksi. Sellaiseksi jota kukaan ei kaipaa.
Kukaan ei anna kuulua itsestään, ei muistuta olemassaolostaan. Antavat minun olla yksin, koska luulevat etten kaipaa seuraa. Typerykset.
Nälkäkin olisi. En jaksa syödä. Ei kiinnosta. Miksi pitää itsestään huolta, jos ei merkitse kenellekään mitään?
Kuulen kuinka sade ropisee kattoon, ja katson kun tuuli piiskaa puita, kurittaa niiden oksia. Kunpa joku huomioisi minutkin. Tekisi mitä vain, jotta tuntisin olevani elossa.
Mutta niin ei tapahdu. Kukaan ei tule lähelle, ei sano sanaakaan. Olen kai vain liian erilainen. Hirviö. Huolimatta siitä mikä olen, haluan vain olla edes jossain määrin rakastettu.
Sanotaan että leikin muiden tunteilla. Paljon mahdollista. Mutta miksi minun pitäisi välittää siitä? En tiedä. Enhän minä edes välitä.
Tuntuu, että olen vain varjo itsestäni. Yksinäinen, säälittävä olento, jota kukaan ei huomaa. Aivan kuin olisin kaikille vain ilmaa. Niinhän minä kai sitten olenkin.
Mitä jos menisin ulos? Kävelisin normaalisti ovesta. Huomaisiko kukaan sitä? Olisiko itsekseen sulkeutuva ovi ainoa, minkä he näkisivät? Luulen niin.
Vaikka seisoisin tuntikausia jäätävässä vesisateessa, kukaan ei tulisi hakemaan pois.
Miksikö? Koska heille en ole olemassa.
Kukaan ei näe, ei kuule, ei välitä. Ei välitä.. ei tietenkään. Kuka nyt jaksaisikaan tällaista luonnonoikkua. Kaikki karttavat minua, koska luulevat etten minä huomaa sitä. Mutta en ole tyhmä, minä huomaan. Huomaan, mutten itsekään välitä. En vain jaksa.
Olen kyllästynyt tähän.. kyllästynyt koko surkeaan elämääni. Väsynyt siihen, että olen näin merkityksetön.
Se ei ollut tarkoitus. En tullut tänne asti vain todetakseni että olen tarpeeton.
Miten minä jaksan? Sitä olen monesti kysynyt itseltäni. En tiedä vastausta. Ei sitä kukaan tiedä.
Vähät siitä.
En tarvitse tätä maailmaa enää. Hyvästi, roskasakki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti