Minä ja Jacob Black

Okei, kävin huvikseni läpi kaiken maailman kansioita koneeltani, ja Twilight-kansiota läpikäydessä löysin tämän, vaikka oikeastaan etsiskelin vain yhtä kuvaa. Päädyin sitten kuitenkin lukemaan tämän tarinan läpi ja koska se ei ole yhtään hullumpi, ajattelin laittaa sen tänne. Alunperin kirjoitin tämän kai joskus viime vuonna. Melkein hetken mielijohteesta Jacob-huumassa kirjoitettu juttu, luulisin.



Tunsin kerran ihmissuden, ja nyt aion kertoa hänestä. Koska, uskokaa vaikka huviksenne, hän on kertomisen arvoinen. Palataanpa nyt siis pidemmittä puheitta ajassa hieman taaksepäin...

Oli kaunis ja kolea syyspäivä, kun tapasin hänet. Olin juuri kävelemässä kotiin koulusta, ja reittini kulki hänen kotinsa ohitse. Silloin en tosin tiennyt vielä, että hän asui siellä. Kävellessäni hänen kotiaan sivuavaa tietä pitkin näin jotain liikettä silmäkulmastani, ja käännyin tietysti katsomaan. Kurtistin vaaleita kulmiani hieman. Viereisen talon pihalla seisoi nuorukainen.. ei häntä voinut mitenkään muuten kuvailla. Hänellä näytti olevan pitkät, mustaan vivahtavat hiukset ja ruskettunut iho. Hän katseli minua mietteliään näköisenä, ja ihmettelin miksi.
En ole aivan varma, kauanko me tuijotimme toisiamme, mutta jonkin ajan kuluttua lähdin viimein jatkamaan matkaa. Kotiin päästyäni raahauduin suoraa päätä huoneeseeni ja tömäytin koululaukun lattialle sängyn viereen. Kuka ihme se poika oli ollut? Hän saattoi olla kenties suurinpiirtein minun ikäiseni, korkeintaan vuoden tai pari nuorempi.

Huokaisin tympääntyneenä itseeni. Mistään ei tulisi mitään, jos vain miettisin sitä kaveria. En edes tuntenut häntä! Minun täytyisi keskittyä koulunkäyntiin, kokeitakin oli tulossa. Ei kertakaikkiaan olisi aikaa miettiä kaiken maailman poikia. Hetken aikaa ajattelin avata tietokoneeni, mutta kurkotinkin laukkuani kohti. Parasta hoitaa ensin läksyt pois alta. Avasin laukun ja kaivoin esiin penaalini sekä vihon ja matikan kirjan. Ajatuskin matikasta sai minut voihkaisemaan turhautuneisuudesta. Lienee sanomattakin selvää, etten ollut mikään matikkanero, kaukana siitä. Ainoa kouluaine jossa saatoin rehellisesti sanoa olevani hyvä, oli äidinkieli, ja siinäkin tasan niin kauan kuin ei tarvinnut pitää suullisia esitelmiä.
Avasin kirjan siltä sivulta jolta meille oli määrätty läksyjä, ja silmäilin tehtäviä epätoivoisena. Kasapäin yhtälöitä tehtävä toisensa jälkeen. Tästä ei tulisi mitään, en yksinkertaisesti ymmärtänyt yhtälöitä. Mitä merkitystä laskuissa muka oli joillakin kirjaimilla? X siellä ja Y täällä, ei mitään järkeä. Miten niiden arvot muka pystyisi laskemaan? Sitä en ollut koskaan tajunnut enkä mitä ilmeisimmin tulisi koskaan tajuamaankaan. Olin siis tuhoon tuomittu ennen kuin olin ehtinyt aloittaakaan.

Ja silloin, yrittäessäni epätoivoisesti tajuta jotain, ne kasvot tunkivat taas väkisin ajatuksiini. Ihan kuin tosin olisin ehtinyt unohtaakaan.. ne silmät porautuivat mieleeni läpitunkevina ja saatoin melkein nähdä hänet, vaikkei hän ollutkaan huoneessani. Miksi edes olisi ollut? Naurettava ajatus, täysin sutena syntynyt. Olinkohan nyt vihdoinkin sekoamassa? Todettuani etten saisi mitään aikaiseksi sinkosin matikan kirjan sängylleni, ja saman tien penaalini sai tehdä sille seuraa kaikkine kynineen. Nojasin hieman eteenpäin tuolissani ja painoin vielä pääni käsiini, ikään kuin koittaen karkottaa mielestäni kaiken turhan.

Totuus on, että istuin huoneessani koko sen illan aina siihen asti, kun oli aika käydä nukkumaan. Välillä kävin tietysti syömässä. Laitoin vielä matikan kirjankin tyynyjen alle, josko siten edes pieni osa yhtälöistä imeytyisi päähäni yön aikani. Vaihdoin nopeasti yöpaidan päälleni katsoen samalla ulos huoneeni ikkunasta, josta oli enemmän tai vähemmän suora näköyhteys metsään. Sekunnin murto-osan ajan luulin näkeväni kuinka joku katsoi minua varjoista..
Värähdin ja vedin verhon kiireesti alas ja olin jo käpertymässä peiton alle, kun nousin taas ylös ja kävelin ikkunan luo. Käteni ojentui ikkunaa kohti, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olin vetänyt verhon takaisin ylös. Ei siinä sinänsä ollut mitään epänormaalia että nukuin pimennysverho ylhäällä, niin olin tehnyt ennenkin. Muutaman minuutin verran seisoin paikoillani ja katsoin ulos pimeyteen, ennen kuin kävelin verkkaisesti sänkyni luo. Maatessani lämpimän täkkini alla katselin ulos ikkunasta. Taivaalla loisti täysikuu. En osaa kunnolla sanoa miksi, mutta olin jo monen vuoden ajan tuntenut jonkinlaista vetoa täysikuuhun. Se vain oli niin kaunis ja siinä oli jotain salaperäistä. Nyt huomasin kuitenkin miettiväni, katseliko hän samaa kuuta oman huoneensa ikkunasta..
En tiedä kauanko aikaa kului ennen kuin nukahdin, mutta saadessani viimein unen päästä kiinni näin mitä oudointa unta. Se oli sekoitus ihmissusia ja omia fantasioitani.

Viimeinen asia jonka unestani muistin, olivat hänen kasvonsa juuri ennen kuin heräsin. Olin siis nähnyt unta myös hänestä. Ei voinut olla enää tottakaan! Olin tavannut hänet vasta edellisenä päivänä ja silloinkin vain pieneltä vilaukselta, ja nyt jo hän oli päässyt uniini.
Haukotellen vääntäydyin ylös sängystä ja sammutin herätyskellon juuri paria minuuttia ennen kuin se olisi soinut. Ajatus kouluun lähdöstä ei houkutellut minua pätkääkään, päinvastoin. Olisin voinut antaa melkein mitä tahansa jotta olisin saanut jäädä kotiin ja vaikka vain nukkua koko päivän.
Raahauduin keittiöön silmät ristissä. Tiesin kyllä, etten pystyisi syömään mitään, siitä oli turha edes haaveilla. Istuuduin keittiön pöydän ääreen vain ottaakseni lasillisen mehua ja selatakseni nopeasti lävitse päivän lehden. Siinäkään ei tosin melkein koskaan ollut mitään mielenkiintoista, mutta lehden selaamisesta oli jo tullut tapa.

Kuten arvattavissa oli, koko lehti oli täynnä tyhjänpäiväistä soopaa, joka ei minua kiinnostanut. Luin pikaisesti sarjakuvat ja suljin sitten lehden nousten samalla ylös. Kiirehdin hakemaan koululaukkuni huoneestani, sulloen sinne nopeasti matikankirjani sekä penaalin, jonka jälkeen menin suoraan eteiseen kiskomaan kenkiä jalkaani. Saatuani vielä takin päälleni lähdin ulos ovesta. Ulkona kävi hyinen viima, huomasi selvästi että kesä oli jo ohi. Kiedoin takkia hieman tiukemmin päälleni. Onnekseni koulumatka ei ollut kovin pitkä.
Hänen kotinsa ohitse kävellessäni hidastin askeliani hieman, ikään kuin odottaen jotain. Tietääkseni hän kävi samaa koulua kuin minä, sillä lähettyvillä ei ollut muita kouluja. Jumitettuani hyvän matkaa hänen kotinsa liepeillä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa, kun kuulin oven käyvän. Käännyin katsomaan olkani yli, enkä voinut estää hämmästynyttä ilmettä kohoamasta kasvoilleni. Se oli se eilinen nuorukainen. Hän viittoi minua odottamaan samalla kun harppoi kulunut reppu selässään minua kohti.
"Hei", hän sanoi, ja minä nyökäytin päätäni vastaukseksi, koska olin niin häkeltynyt etten heti tahtonut saada mitään sanotuksi. Onneksi poika oli melko puheliasta sorttia ja jatkoi:
"Näin sinut eilen kun kävelit tästä ohitse. Olit ilmeisesti tulossa koulusta?"
Nyökkäsin taas, ja samassa mieleeni tuli että hän varmasti pitäisi minua ihan idioottina, jos en sanoisi mitään. Siispä avasin suuni:
"Jep. Minäkin huomasin sinut.. Tuota, sinäkin olet nyt varmaan lähdössä kouluun, eikö totta?"
Nuorukainen nyökkäsi hymyssä suin, paljastaen samalla hohtavan valkoisen hammasrivistön.
"Niin olen. Mennäänkö samaa matkaa?"
Myönnyin enemmän kuin mielelläni, nythän sain ainakin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Loppumatka kouluun kului nopeasti.

Ruokatuntiin mennessä hän tuntui olevan tyttöporukkamme yleinen puheenaihe. Tajusin sen heti, kun kävelin vakiopöytäämme tarjottimineni. Istuin omalle paikalleni ja kuuntelin tyttöjen juttuja. Kerta toisensa jälkeen erotin heidän keskustelustaan nimen "Jacob." Se toistui niin usein ettei se voinut olla pelkkää sattumaa.
"Jacob?" kysyin ottaen osaa keskusteluun, ja yksi tytöistä vastasi:
"Niin, se hyvännäköinen poika joka asuu lähellä koulua.. tietääkseni vähän samalla suunnalla kuin sinä. No, katso itse, hän on tuolla."
Käännyin nopeasti katsomaan, ja hän se oli! Näytti siltä kuin hän olisi etsiskellyt minua katseellaan, joten ponkaisin seisomaan ja huiskautin kättäni hänelle. Hänen suunsa venyi ilahtuneeseen hymyyn, ja lähdin luovimaan tietäni hänen luokseen täpötäyden ruokalan poikki, jättäen jälkeeni kaverini, jotka tuijottivat minua kirjaimellisesti suu auki. En nähnyt sitä mutta voin vaikka vannoa että niin se oli.
Pääsin nopeasti Jacobin luo, ja yllätyksekseni tämä halasi minua. Tolkutin itselleni, että kai se oli vain tuttavallinen hali. Mitä muutakaan se voisi olla? Vastasin siis halaukseen. Tiesin kyllä kuulevani tästä tytöiltä myöhemmin. Mutta juuri nyt sillä ei ollut minun mielestäni mitään merkitystä. Myönnän että minulle oli pienoinen järkytys kun Jacob pyysi minua tulemaan kanssaan sivummalle istumaan, mutta samalla olin otettu, olihan tämä ensimmäinen kerta kun joku poika pyysi minua istumaan kanssaan samaan pöytään. Suostuin siis tietysti, eikä mennyt kauaakaan kun istuimme saman pöydän ääressä, jutellen niitä näitä. Ensi alkuun keskustelu oli hieman väkinäistä, mutta selvää oli että halusimme molemmat oppia tuntemaan toisemme paremmin. Piakkoin jo kyselimme toisiltamme perheistämme ja elämistämme noin ylipäätään. Tuntiessamme toisemme paremmin sain tietää, että hän oli ihmissusi. Se ei kuitenkaan muuttanut mitään, selittipä vain miksi olin nähnyt unia niistä. Ajan kuluessa, päivä päivältä meistä tuli parhaat ystävät.


Tuolloin tutustuin Jacobiin, ja annoin samalla lupauksen, etten unohtaisi häntä koskaan. Nykyäänkin minulla on vielä silloin tällöin tapana istua ikkunan ääressä tuijottamassa pimeyteen. Jos oikein tarkasti katson, saatan nähdä metsän pimennossa suden ääriviivat.